Lukioajan runoja 5

Sun kaulaan oli tatuoitu aurinko
se oli lämmin
Mä suutelin sun kämmentäsi
hiljaa
suudelma siirtyi sun kaulallesi
aurinkoon
ja paloi

Sormiharjoituksia 7

Ruskeat lehdet
kylmä tuuli vie ohi
kasvoja jäätää

Sormiharjoituksia 6

Valkea taivas.
Lumienkelin tein
heinien joukkoon
alle keltaisen koivun.
Riite puron jo peittää.

Lukioajan runoja 4

Mustavalkovalokuvateini
osaatko sä yhä rakastaa
kun hän joku päivä ei ehdi
ei viitsi
jaksatko sä välittää
vaikkei hän lainaakaan lapasiaan sulle
kun sä palelet
ja vaikka hyvänyönsuudelma
maistuu himolta

Sormiharjoituksia 6

Mereltä tuulee.
Kuin keltaiset hiutaleet
satavat lehdet.

Sormiharjoituksia 5

Puuskainen tuuli
kuuranharmaata puuta
kiusaten tuuppii.
Piiloudun alle peiton
joka sinulta tuoksuu.

Sormiharjoituksia 4

Havahdun yöllä
hanhiaurojen huutoon.
Kääriydyn peittoon,
lähden ulos syystuuleen.
Parvi ylitse lentää.

Lukioajan runoja 3

Maailma näkee unta
mutta sinä et näe mitään
paitsi jäätävän valkoisen katon
Sä et voi nukahtaa

Yksinäisyys estää sua uppoamasta
uneen jossa et olisi yksin
Se päätti tarttua suhun nyt vaikka
ainahan sä yksin olet ollut

Hän ei ole siinä
mutta tunnet hänen hengityksensä
ihollasi
ja luovutat

Sormiharjoituksia 3

Aamu on lämmin
mutta pihlajanmarjat
jo punertavat.

Sormiharjoituksia 2

Varhainen aamu,
vielä ei ole lämmin.
Varpaita jäätää
kasteenkostea nurmi.
Pääskyt minulle tiuskii.

Lukioajan runoja 2

Self-Made God,
sen sun katse kertoo sun nimeksi
loit kai itsesi
jonkun toisen kuvaksi
omasta kylkiluustasi
siksi se puuttuu

Sormiharjoituksia 1

Poikani nukkuu
sade helisee hiljaa
ikkunaa vasten

Lukioajan runoja 1

Vanhojen tekstien kansiossani on paksu nivaska toistakymmentä vuotta vanhoja runoja. Suurin osa niistä on tekotaiteellista roskaa, mutta väitän, että joukossa on joitakin ihan aidosti mielenkiintoisia juttuja. Näiden kirjoittaja oli 16-19-vuotias tyttö, ja monet runoista ovat muokkautuneet tuon kolmen vuoden sisällä useampaankin kertaan. Harmi kyllä, näistä on vain yhdet printit, joten kustakin on jäljellä vain viimeisin versio. Ehkä jostakin löytyisi joku korppu tai peräti lerppu, jolla kerrostumia olisi säilynyt enemmänkin... mutta koneeseeni en sitä saisi syötettyä kuitenkaan.


Sumu tekee kaupungista
mukatodellisemman
Seison nurmella antaen lumen
ropista varpailleni kivenkovana
Sinä
et tule.
Et edes mun unelmiini.

Pidän minusta sellaisena kuin olin. Ja olen.

Ihastukseni kirjoitti usein vaikeaselkoista kapulakieltä. Hän teki kirjoitus- ja kielioppivirheitä, ja tunsi viehtymystä tekonokkeliin, mutkikkaisiin ilmauksiin. Viimeisen 13 vuoden aikana kapulakieltä on pilkottu haloiksi, mutta kapuloitakin on yhä jäljellä. Kirjoitus- ja kielioppivirheitä teen yhä vaan, joskin melko vähän. Vihaan niiden tekemistä niin paljon, että se on todella naurettavaa. Tekonokkeluus ja mutkien kautta ajatteleminen sen sijaan ovat juurtuneet entistä syvempään, ne ovat huumorintajuni kulmakiviä. Saatan olla aika rasittava ajoittain, mutta uskokaa tai älkää, pidän itsestäni nykyään.

Suvi 17v oli rasittava, nenäkäs ja näsäviisas. Suvi 29v on edelleen niitä kaikkia, mutta on hänessä riittävän monta hyvääkin puolta. Turha kuvitella, että olisin tulevaisuudessakaan itseäni kohtaan armollinen ja hyväksyvä, mutta pidän itsestäni kuitenkin.

Tästä eteenpäin jonkin aikaa aion julkaista iloisesti sekaisin 16-19-vuotiaan runoja ja 25-26-vuotiaan sormiharjoitushaikuja ja -tankoja. Runotyttökerhon kaksi viimeisintä haastettakin odottelee vielä hetkeään.

...ja mitä sitten, jos se ei meitä edes liikuta? osa 4: Sartre

Eksistentiaaliseen kriisiin on hyvä lopettaa tämä sarja.

Myös Jean-Paul Sartre hautasi Jumalan, mutta toisin kuin Nietzsche, hän ei tanssinut haudalla. Kun ei ole Jumalaa, ei hänen mukaansa myöskään ole ihmisyyttä missään yleisessä mielessä; on vain miljoonia ja taas miljoonia yksilöitä. Eihän ole luojaa, jolla olisi jonkinlainen "muotti" ihmisyydestä, joten jokaisen ihmisen erikseen on ensin oltava olemassa ja ymmärrettävä se, ja sitten tehtävä itsestään jotakin; eksistentia, tiedostettu olemassaolo, edeltää ihmisellä essentiaa, olemusta.

Katsoessaan lokerikkoa jossa ihmiset olettivat olevansa Sartre näki kyllä monia kyyhöttämässä kiltisti niissä kohdissa, joihin yhteiskunta heidät oli tyrkännyt, mutta myös useita, jotka innokkaasti kiipeilivät koko elämänsä lokerosta toiseen, kyhäsivät rakennelman päälle ikioman lokeronsa tai kieltäytyivät lokeroitumasta lainkaan. Aivan kuten jo Kierkegaard oli todennut, Sartrekin ilmoitti, että nämä itsepäisiltä vaikuttavat olennot olivat muita enemmän olemassa, että heidän eksistenssinsä oli muiden yksilöiden eksistenssiä vahvempi, sillä he toteuttivat itseänsä, tekivät itsestänsä sitä mitä halusivat kysymättä siihen enemmistön lupaa.

Mutta vaikka Sartrelta saamamme lupa itsemme luomiseen vaikuttaa alkuun loistavalta, syvemmälle katsoessamme huomaamme, ettei se sitä ole. Minun nimittäin on pakko luoda itseni, sitä tosiasiaa en voi paeta. Minun on mietittävä mitä haluan olla ja tultava siksi, jos en halua olla vailla itseäni. Sitäpaitsi kun olen itse luonut itseni, en voi vedota perisyntiin tai Jumalan tahtoon; teen pahaa koska päätän niin, koska teen jotakin minkä olen määritellyt "pahaksi". Olen itse täydessä vastuussa itselleni jokaikisestä teostani ja ajatuksestani, en ikinä pääse vastuustani hetkeksikään. Jopa ne, jotka kiltisti nyhjöttävät toisten määräämissä lokeroissa, päättävät täysin yksin, vaikkakin vain totella enemmistöä; he kyllä määrittelevät itsensä ja mielipiteensä merkityksettömiksi, mutta sittenkin he määrittelevät ne!

Ja aivan kuin tämä sisäinen sekasortoni ei riittäisi, tämä maailma sisältää miljardeja ihmisiä, joiden teot eivät ole millään tavoin riippuvaisia minun päätöksistäni. He päättävät itsestään ja elämästään aivan yhtä vapaasti kuin minäkin. Tuloksena on ymmärrettävästi aivan absurdi maailma, jotakin aivan täydellisesti hallintani ja kaikkien teorioiden hallinnan ulkopuolista, joka kulkee suuntaansa odottamatta yhtäkään pientä ihmistä.

Tämä ei voi olla aiheuttamatta ahdistusta. Kuitenkaan suurinkaan ahdistus ei poista vapauttani, radikaalia hillitöntä vapauttani, jonka Sartre ällistyttävästi onnistuu sitomaan nilkkaani kuin kiven. Koska maailma on käsittämätön ja järjestelmien ulottumattomissa, ei minullakaan ole mitään järkevää syytä toimia minkään itseni ulkopuolisen päätöksen mukaan. Kun joka aamu herätessäni oletan, että minun on mentävä kouluun ja opiskeltava ahkerasti, minä oikeastaan vain valehtelen itselleni. Ei minun ole pakko. Minusta on vain lohdullista uskoa, että minun on pakko, kuvitella, etten oikeastaan tee sitä omasta vapaasta tahdostani vaan koska minut siihen käsketään. Tosin on totta, että kieltäytyessäni saisin rangaistuksen, mutta voisinhan olla piittaamatta siitäkin. Minulla on aina vähintäänkin vapaus valita suhtautumiseni, asenteeni. Niin kauan kuin minulla on kyky tahtoa, olen auttamattomasti sidottu vapauteeni, jota en edes pyytänyt saada. Minut vain heitettiin täydellisen absurdiin maailmaan mielipidettäni kysymättä - kaikesta muusta minun on pakko päättää, halusin tai en.

...ja mitä sitten, jos se ei meitä edes liikuta? osa 3: Nietzsche

Toiseksi viimeinen osa 17-vuotiaan minun tutkielmaa. Miksihän näissä eksistentialismi-osissa ei enää ole opettajan merkintöjä ollenkaan? Harmillista.

Mutta vähän matkan päässä puhui Friedrich Nietzsche sydämelleen näin: "Voiko se olla mahdollista! Tuo vanha viisas mies metsässään ei ole vielä kuullut mitään siitä, että Jumala on kuollut!"

Jumalan hautaaminen oli toki käytännöllistä siksikin, että niin Nietzsche antoi itselleen luvan unohtaa metafysiikan: Jumala, jolla ei ollut alkua, loi maailman ja kuoli pois. Mutta pääasiallisesti sen vaikutus oli kuitenkin eettinen. Kun ei ollut Jumalaa, ei ollut valmista moraaliakaan, vaan ihmisen oli luotava omat sääntönsä, päämääränsä ja hyveensä. Oli luotava jotakin, joka korvaisi kuolleen Jumalan, ja Nietzschen mukaan tämä jokin on yli-ihminen.

Mutta Nietzschen yli-ihmisestä on lähes, tai kenties täysin mahdotonta saada selkeää, kiistatonta kuvaa, johon ei enää olisi mitään lisättävissä ja johon tämä lisäys ei aiheuttaisi ristiriitaa. Monet tosin uskovat sen tehneensä, mutta jokainen näistä monista on eri mieltä monien muiden kanssa, ja oletettavasti myös ainakin joidenkin Nietzschen omien, hillittömän kaaosmaisten, kiihkeän ristiriitaisten tekstien kanssa. Olisi tietysti helppoa sanoa: "hän oli hullu, tämän kirjan kirjoitti hullu mies, se on siis merkityksetön, keskittykäämme hänen aikaisempiin teoksiinsa." Mutta emmekö niin sanoessamme tekisi vääryyttä hänen tosin vaikeasti ymmärrettävälle, mutta ilmiselvälle nerokkuudelleen?

Siispä vielä yhden näkökulman tarjotakseni katson oikeudekseni taluttaa lavalle vielä yhden Nietzschen, ikioman, rakkaan, täysin subjektiivisen Nietzscheni, joka varmasti on asiantuntijalausunnoin kumottavissa.

Ensimmäiseksi on jokainen Nietzschen oppilapsi, yli-ihmisyyttä tavoitteleva yksilö, velvoitettu kärsimään. Fyysistä kärsimystä ja tarkoituksellista itsekidutusta - liikuntavimmaa, paastoja tai yleensäkään kieltäytymistä nautinnoista - Nietzsche ei kuitenkaan siedä. Hänelle tällainen "jalostautuminen" on vain merkki siitä, kuinka surkuhupaisan kieroutuneita modernin yhteiskunnan arvot ovat. Se kärsimys, jota Nietzsche ajaa takaa, on yhteiskunnan halveksunnasta, ylenkatseesta johtuvaa tuskaa, halveksijoihin suuntautunutta, patoutunutta vihaa, tunne siitä, ettei yksilö riitä itselleen. Muiden mielipiteistä hänen ei tulisikaan piitata, ja juuri sen hän kärsiessänsä oppii. Hän oppii pitämään päänsä pystyssä, vaikka muut sanoisivat sen olevan rumaa, julmaa tai moraalitonta. Lisäksi hän ymmärtää itsehillinnän merkityksen, mutta ei kristillisessä "toisen posken kääntämisen" merkityksessä, vaan niin, että negatiiviset tunteet kuuluu ohjata taiteeseen ja ihmisen luontaisen vallanhalun toteuttamiseen.

Vallanhaluunkin todella tarvitaan itsehillintää, sillä vaikka Nietzschen ihannevaltio onkin yli-ihmisen johtama globaali diktatuuri, se ei ole tuhoamisen, hillittömyyksien ja päättömän teurastuksen maailma. Sitäpaitsi ennen valtion hallinnasta unelmoimistakaan on potentiaalisen yli-ihmisen saatava valta itseensä, korvattava kuollut Jumala omassa maailmassaan. Hänen on asetettava päämäärä, luotava elämänsä suurin arvo, jota hän sitten tavoittelee luovuttamatta ja muusta murehtimatta, tosin mahdollisuuksien mukaan muita subjekteja kunnioittaen; rakastetun ollessa päämäärän tiellä hänet on jätettävä, muttei kuitenkaan tapettava. Mutta jos tappaminen todella näyttää pitkällisen harkinnan jälkeenkin ainoalta tavalta raivata päämäärän saavuttamisen kannalta kiusallinen ihminen tieltä, jopa sekin on vahvalle yksilölle, herraihmiselle, sallittua. Sitä pelkoa ei ole, että tällaisen oikeuden antaminen johtaisi laajamuotoiseen tuhoamisaaltoon, sillä herraihmisiä on väestöstä hyvin pieni osa. Lähes kaikki ovat orjaihmisiä, laumamoraalin omaavia, perinteisiä eettisiä sääntöjä sen enempiä epäilemättä noudattavia lampaita. Kaikilla heilläkin on tosin periaatteessa mahdollisuus kasvaa yli-ihmisiksi, mutta koska he ovat heikkoja, toisistaan äärimmäisen riippuvaisia, säälittäviä olentoja, se on käytännössä miltei mahdotonta. Ainakin olettaen, ettei muu lauma yllättäen käänny heitä vastaan.

...ja mitä sitten, jos se ei meitä edes liikuta? osa 2: Kierkegaard

Koettakaa jaksaa, näitä on enää kolme. Eivätkä kaksi viimeistä ole yhtä pitkiä kuin tämä... Kierkegaard on aina jostakin syystä kuulunut suosikkeihini, enkä vieläkään pysty määrittelemään miksi. On kohtia, joissa tunnen ymmärtäväni häntä, ja kohtia, joita en todellakaan tajua. Kenties joudun vielä jonakin päivänä lukemaan loppuun asti Päättävän Epätieteellisen Jälkikirjoituksen - joka todella löytyy kaapistani, ostin sen itse joskus teini-iässä heti suomennoksen ilmestyttyä.

Filosofian vallanneen objektiivisen spekuloinnin otsaa kohti rynnäkkökiväärinsä uskalsi nostaa muiden muassa Søren Kierkegaard, jonka mielestä tämä kylmä yleistotuudellisuus teki kuolemattomaksi vain ihmisyyden piittaamatta ihmisestä lainkaan, vaikka filosofian tehtävä olisi nimenomaan kiinnittää yksilö omaan elämäänsä. Hänelle kelpasivat vain subjektiiviset totuudet, sillä hänen olemassaolonsa, eksistenssinsä kannalta oli täysin epäoleellista, mistä maailma on peräisin ja mikä on lyhin tie kahden pisteen välillä.

Mutta mikä sitten varsinaisesti on tämä suurenmoinen olemassaolo, jonka perusteella Kierkegaard julisti objektiivisuuden merkityksettömäksi, haitalliseksikin? Eikö jokainen maailmaan joskus ilmestynyt asia olekaan olemassaoleva? Kierkegaardin mukaan ei. Hänestä mikään, mikä ei tiedosta olemassaoloaan ja jatkuvasti tahdo ja vielä seuraa omaa tahtoaan, ei omaa eksistenssiä. Näin siis olen itsekin yhtä vähän olemassa kuin lapaseni, jos mukaudun ympäristöni tahtoon ja sovinnaisiin rooleihin, ja toisaalta olen kaikkein eniten olemassa silloin, kun teen itsenäisesti jonkin itselleni tärkeän valinnan.

Tiedon lajien jaottelun sijasta Kierkegaard piirtää eteemme ryhmän pieniä janoja, yksinkertaistetun opetuskäytönnön mukaan kolme janaa, joidenkin tutkijoiden päätelmien mukaan jopa 12, mutta kirjassa Enten - Eller hän nimeää selvästi viisi tasoa, tai oikeammin kolme tasoa, joista kaksi on jakautunut kahteen osaan, ja kaksi siirtymäkategoriaa, ja ilmoittaa, että niitä edeten ihmisen pitäisi elää. Mitä korkeammalla tasolla yksilö on, sitä voimakkaampi on hänen eksistenssinsä, hänen tietoisuutensa olemassaolostaan, hänen kykynsä tahtoa ja noudattaa tahtoaan.

Ensimmäisen janan nimi on esteettinen taso, ja sille ovat asettuneet kaikki ne, jotka ruikuttavat kunnes yhteiskunta ojentaa heille kaljapullon ja kaukosäätimen, aivan yhtä hyvin kuin jatkuvasti yhä suurempaa maallisen mammonan tai kunnian määrää kohti kallion läpi porautuvatkin, ne, joita voittajiksi kutsutaan. Sulassa sovussa tällä tasolla majailevat niin narkomaanit, alkoholistit kuin donjuanit kuin mitä suurenmoisimmat taiteilijat ja kaikkien arvostamat tiedemiehet, joten ymmärrettävästi tason sisälläkin on suuria eroja. Niinpä tämä taso onkin jaettu kahteen osaan: välittömään ja tiedostettuun esteettiseen tasoon.

Välittömällä tasolla olevat toki ovat epätoivoisia ja ahdistuneita - Kierkegaardin mukaan jokainen ihminen on, sillä, päinvastoin kuin eläimissä, jotka ovat vain rajallisia, ajallisia, välttämättömyyteen sidottuja olentoja, ihmisessä on myös "jumalallinen", ääretön, ikuinen, vapaa, absoluuttinen puoli, ja näiden kahden puolen sovittamaton ristiriitaisuus aiheuttaa ahdistusta - mutta he eivät ymmärrä sitä, vaan elävät kuin elukat, täydellisesti seuraten hetkellisiä mielihalujansa. Itse asiassa he ovat jopa kaikkia muita epätoivoisempia, koska he eivät edes myönnä sitä vaan yrittävät epätoivoisesti olla olematta oma itsensä.

Jos tällainen "välitön esteetti" sitten huomaakin olevansa epätoivoinen, hän siirtyy saman tason toiselle osalle, "tiedostavaksi esteetiksi". Nimensä mukaisesti hän tiedostaa epätoivoisuutensa, mutta ei yritäkään hallita sitä vaan hautaa sen hillittömään toimintamyrskyyn. Hänen todellisuudentajunsa saattaa helposti hämärtyä, koska hän elää abstraktioiden maailmassa; tämä saattaa johtaa joko aurinkoiseen fantasiamaailmaan tai ihmisen itsensä luomien haamujen pelkoon. Hän näkee elämänsä aivan päinvastaisena verrattuna välittömään esteettiin, koska hänhän kaipaa kaikkea sitä, mikä ei ole missään määrin eläimellistä: äärettömyyttä, ikuista, vapautta... (vrt. Nietzschen yli-ihminen) Mutta pohjimmiltaan hän elää aivan samalla tavalla kuin saman tason edelliselläkin osalla; hän ei edelleenkään uskalla "valita itseään", vaan valitsee jotakin itseänsä parempaa, jota kohti hän lannistumatta kiipeää, ja siinä missä hän ennen himoitsi materiaa tai eläimellisiä nautintoja, hän nyt himoitsee taiteellisia tai tieteellisiä elämyksiä.

Kaikki, jotka mieltävät maailman ikiomaksi paratiisikseen myöntämättä, että paratiisissakin leijona tappaa lampaan, ovat eksyneet esteettiselle tasolle, mutta heilläkin on toivoa, sillä on seuraavakin pieni jana. Sille janalle siirtyminen vaatii hyppyä tuntemattomaan. Tämä hyppy, Kierkegaardin ehkä tunnetuin käsite, on tiedostettu, suuri ratkaisu: yksilön on hypättävä, vaikkei hänellä ole aavistustakaan, mihin hän hypätessään päätyy.

Tähän väliin mahtuu ironia. Nuhdesaarnoilla ja selittelyillä ei ole vaikutusta esteettiin, paitsi ehkä se että hänet saa vihaiseksi, mutta mutta sokraattisella epäsuoralla, ironisella tiedottamisella on mahdollista saada esteetti ymmärtämään, tai hän voi itse ironikkona ymmärtää, että hänen elämänsä on ollut tyhjän päälle kasattua roskaa. Ironia on kuin ohut kallionkieleke, jolla seistessään äkkiä huomaa, että jollei kohta peräänny entiseen (mikä tuskin on kovin miellyttävä vaihtoehto ironikolle) tai hyppää, kallio murtuu alta.

Sen tason, jolle yksilö ensimmäisen varsinaisen hyppynsä tuloksena päätyy, nimi on eettinen taso, ja se taso on todella ikävä paikka. Siinä missä esteettinen yksilö ei valinnut itseään vaan kielsi ahdistuneisuutensa, eettinen yksilö rakentaa olemassaolonsa vastuun, epäonnistumisen, vapautensa menettämisen ja nöyrtymisen pohjalle. Hän on itse ainoa toiminnastaan vastuullinen, mutta iloitsee vastuustaan ja kokee sovinnaiset arvot, kuten onnellisen avioliiton, ahkeran työnteon ja ehdottoman rehellisyyden suurimmiksi hyveiksi. Tässä velvollisuuksien erämaavaelluksessakin on kuitenkin hyvä puolensa; se, että siitä pääsee yhä eteenpäin, ylimmälle tasolle. Tämä siirtyminen ei kuitenkaan tule onnistumisen kautta. Kierkegaardin mukaan yksikään ihminen ei pysty yksin kantamaan kaikkea vastuuta itsestään ja elämään moraalisesti täysin oikein. Päinvastoin, yllyttävä voima on epäonnistuminen, joka johtaa syyllisyydentunteeseen, ja se taas hyppyyn - tai mahdollisesti taantumiseen esteetiksi.

Siirtymäkategoriana toisen ja kolmannen tason välissä on huumori. Ironian ja huumorin ratkaiseva ero on se, että huumori ei lähde tyhjyydestä ja turhuudesta kuten ironia - ironikko nauraa, koska maailma on katoava ja äärellinen, mutta humoristi nauraa, vaikka se on sellainen. Koska humoristi on hyväksynyt ahdistuneisuutensa, hän voi jo iloita maailmasta siitä huolimatta, kun taas ironikon nauru on pohjimmiltaan tuskaista tuskan kieltämistä.

Hyppy viimeiselle tasolle on äärimmäisen vaarallinen hyppy, kuin kallionkielekkeeltä alas juoksemista silmät sidottuna uskoen, että alta juuri sillä hetkellä lentää kotka, jonka selkään putoaa ja pelastuu. Tai, kuten Kierkegaard sen itse sanoo: "olen seitsemänkymmenen tuhannen sylen syvyisten vetten päällä, ja kuitenkin uskon." (Vaikka oikeastaan hänen ehkä olisi pitänyt sanoa "...ja siksi uskon.")

Uskonnollinen taso jaetaan kahteen osaan: yleisuskonnolliseen ja kristilliseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, mitä olisi helppo kuvitella sen tarkoittavan; että ensimmäisellä osalla olisivat muiden uskontojen edustajat ja toisella kristityt. Eivät edes kaikki kristityt ole lainkaan uskonnollisella tasolla, eivät nekään, jotka uskonsa julkisesti tunnustavat; he vain piilottavat esteettisen tai eettisen epätoivonsa Jumalan selän taakse. Jumalan nimen huutamista suureen ääneen ja "sanan levittämistä" Kierkegaard pitää jopa loukkauksena Jumalaa kohtaan; eihän Hän, joka ihmisen loi, voi olla niin heikko että luomansa apua tarvitsisi!

Yleisuskonnollisella tasolla yksilö on vakuuttunut pohjattomasta syyllisyydestään, sillä hänhän ei onnistunut eettisellä tasolla kantamaan vastuutaan. Tämä syyllisyydentunne johtaa itsetutkiskeluun, jonka seurauksena yksilö huomaa, että vaikka hän uskookin Jumalaan, hän ei kuitenkaan heittäydy koko sydämellään armon varaan. Niin tunne kadotuksen varmuudesta vain vahvistuu, ja uskova saattaa tuntea tarvetta hyppyyn...

...joka johtaa paradoksin varassa roikkumiseen. Tämä paradoksi on kristinusko, ja se on ikuisesti selittämätön. Selittämättömyys on välttämätöntä; kukaan, joka tietää, ei usko. Vai kuinka moni on löytänyt elämäänsä yhtä suurenmoisen tukipuun yleisesti tunnustetuista tosiasioista, sellaisista kuin 3+6=9, kuin Kierkegaard ja monet muutkin Jumalasta? Nimenomaan epävarmuus, subjektiivisuus, on uskon voima.

Kierkegaardin kotkaksi siis osoittautui Jumala. Uskonsa avulla hän rakensi itselleen uuden paratiisin, ei samanlaista rehottavaa sademetsää kuin esteettisen tason ihminen, vaan ahdistuksensa perustalle kuin kompostin jäänteille kasvavan ruusutarhan - piikkeineen kaikkineen, mutta paratiisin kuitenkin.

...ja mitä sitten, jos se ei meitä edes liikuta? osa 1

Muinainen filosofian tutkielmani oli kaksiosainen. Toinen osa alkaa tästä.

Ihminen, joka lukee filosofiaa, ei voi olla huomaamatta tiettyä platonistista juostetta, joka kulkee läpi historian: suurimmat filosofit kautta aikojen ovat nikkaroineet pieniä laatikostoja, antaneet jokaiselle laatikolle nimeksi jonkin käsitteen, mieluimmin sellaisen jota kukaan muu ei niille ole vielä keksinyt antaa, ja jaotelleet todellisuuden sievästi näihin lokeroihin helposti ymmärrettäväksi järjestelmäksi. Siis aivan päinvastoin kuin Sokrates, joka vanhan kliseen mukaan oli suuri juuri siksi, koska tiesi mitä ei tiennyt, he kiinnittivät huomionsa juuri siihen mitä eivät tienneet, kutsuivat sitä todellisuudeksi ja paloittelivat sen kuin kakun. Niin he mitätöivät kaiken sen, mitä ehdottoman varmasti tiesivät: oman olemassaolonsa.

Silti poikkeuksiakin löytyy. Monet äärimmäisen kiinnostavat ajattelijat ovat huomauttaneet, että eikö kaikkein todellisin todellisuus sittenkin ole täysin subjektiivinen, das Ding an sich für mich. Jos kerran objektiivinen todellisuus tulee aina olemaan ulottumattomissamme, mitä me siitä piittaammekaan? Ja vaikka se olisi kehyksissä seinällä, mitä me siitä sittenkään piittaisimme? Minä olen kuitenkin aina oman maailmani keskipiste, eikä siinä olisi mitään järkeäkään, jos antaisin muun ihmiskunnan sen vallata ja lymyäisin elämäni takimmaiseen nurkkaan itseäni piiloon.

Mitä voimme tietää todellisuudesta, osa 5: Kant

Filosofian tutkielmani ensimmäisen osan viimeinen kappale, olkaa hyvät. Toivottavasti edes joku jossakin jaksaa myös lukea näitä... tunnustakaa! Edelleen, sininen kursiivi on omia myöhempiä merkintöjäni, punakynä opettajan kommentteja.

Immanuel Kantkin tunsi vetoa tätä omituista tiedon osa-aluetta, metafysiikkaa kohtaan, mutta itselleen luonteenomaisella matemaattisella tarkkuudella hän halusi ensin selvittää, onko metafysiikka ylipäätään mahdollista. Empiristit, kuten Locke, sanoivat, että koska kaikki tieto on peräisin havainnoista emmekä voi havaita sellaisia asioita kuin maailman alkuhetki ja ehdottoman varma todellisuus, on niitä tutkiva filosofia täysin mieletöntä. Ja oikeastaan he harjoittivat sitä jo niin sanoessaan! Toisaalta taas rationalistit, esimerkiksi Descartes, väittivät tällaisenkin tiedon olevan järjen ulottuvilla, järjen, joka heidän mielestään oli ainoa todellinen tiedon lähde.

Siispä Kant päätti lopettaa tämän empiristien ja rationalistien välisen eipäs-juupas-kiistan, joka hänen mielestään pysäytti täysin filosofian edistymisen. Hän ilmoitti molempien osapuolien tietävän osan totuudesta: on olemassa aisteista riippumatonta, järkeen perustuvaa tietoa (esim. matematiikka), jota hän kutsui tiedoksi a priori; mutta on myös kokemukseen perustuvaa tietoa (esim. luonnontieteet), tietoa a posteriori. Mutta sitten Kant huomauttaa, että on myös toinen tapa jakaa tieto sieviin pieniin lokeroihin. On kolo analyyttiselle, selittävälle tiedolle, joka seuraa käsitteen määritelmästä tai sisältyy siihen, eikä siten laajenna tietoamme, ja toinen synteettiselle tiedolle, joka on uutta tietoa, jota ei voi päätellä deduktiivisesti määritelmästä.

Nämä kaksi jaottelutapaa kuulostavat hyvin samanlaisilta, ja vaikuttaa itsestään selvältä, että a priorinen tieto on analyyttista, kuten lause "vasen käteni on käsi", ja a posteriorinen taas synteettistä, kuten tietoni siitä, että mainittu vasen käteni on tällä hetkellä tietokoneeni näppäimistöllä. Kant nimesi kuitenkin vielä kolmannenkin tiedon lajin. Hän sanoi, että on myös synteettistä a priori -tietoa. Järkeen perustuvaa, määritelmästä seuraamatonta tietoa? Kuulostaa epäilyttävältä, mutta...

Oletetaan, että minulla on käsi. Se voi olla taskussani, pöydällä, jääkaapissa... miltei missä vaan. Mutta joka tapauksessa se on jossakin! Käden määritelmään ei sisälly, että se on jossakin tietyssä paikassa, mutta silti järjelläni tajuan, että sillä väistämättä on jokaisella ajan hetkellä jokin sijainti. Kättä, joka olemassaolostaan huolimatta ei olisi missään, Kant ei voinut kuvitella. Eikö sijainti tässä tapauksessa pikemminkin kuulu olemassaolemisen kuin käden määritelmään? (Mutta onko jonkin asian kuvittelemisen mahdottomuus jokin syy evätä siltä olemassaolo?)

Mutta jos Kantilta kysyisi, onko käteni loppujen lopuksi olemassa, toisin sanoen millainen on todellisuus, "oliot sinänsä", das Ding an sich, hän vastaisi, että kysymykseni on mieletön enkä ikinä tule saamaan siihen varmaa vastausta. Paljon tärkeämpää Kantin mukaan on se, millaisena me maailman havaitsemme, das Ding für uns, "oliot meille". Käytännössä siis sitä tärkeämpää, onko kivi olemassa, on se, putoaako se jos heitän sen ilmaan, ja jos se putoaa varpailleni, sattuuko se. Ja kivi putoaa ja minuun sattuu, Kantin mukaan ainakin. Ei siksi, että kivi luonnostaan putoaisi, vaan koska ihmisen rakenteeseen kuuluu uskoa, että ilmaan heitetty kivi putoaa. Sitä emme voi tietää, ovatko syyt (heittäminen) ja seuraukset (putoaminen ja kipu), toisin sanoen kausaalisuus, "maailmassa sinänsä" edes olemassa, mutta joka tapauksessa ihminen sisällyttää sen kaikkiin havaintoihinsa, sillä se kuuluu ihmisyyteen, ihmisen rakenteeseen. Jos esimerkiksi rotta näkisi heitetyn kiven jäävän ilmaan leijumaan, se tuskin kiinnostuisi ilmiöstä missään määrin. Tämä ei siis johdu rotan typeryydestä, siitä, ettei se ymmärrä painovoimalakia, vaan siitä, että painovoimalaki on vain ihmisen tietoisuuden ominaisuus.

Entä sitten lapsi? Sama pieni olio, joka jaksaa riemuita jokaisesta uudesta asiasta miltei rasittavuuteen asti, tuskin suuresti hämmentyisi, jos puurolautanen äkkiä, ilman näkyvää syytä, lennähtäisi kattoon. Kant vain ilmoittaa, ettei lapsen järki ole vielä kehittynyt, koska hän ei ole vielä saanut tarpeeksi havaintoja. Tuntuu vaan hieman omituiselta, että havainnon ennakkoehdot tarvitsevat havaintoja kehittyäkseen. Miten voisi olla tyhjä järki? Mieti tota pässi! Mutta Kant olis kyllä voinut hankkia lapsia.

Joka tapauksessa kausaliteetti ei ole ainoa tapamme jäsennellä havaintojamme. Ensin heitin kiven, sitten se lähti putoamaan, sitten se osui varpaisiini ja lopulta tunsin kipua. Olen siis sisällyttänyt havaintooni erilaisia sijainteja, kuten käteni, ilman ja varpaat, ja ajan, joka kulkee hetki hetkeltä eteenpäin ja jonka jokaisessa kohdassa jotakin on tapahtumassa. Nämäkin asiat, jotka kuuluvat niihin 12:n käsitteeseen (ykseys, moneus, kaikkeus, satunnaisuus, mahdollisuus, olemassaolo, välttämättömyys...), joita Kant kutsui kategorioiksi, ovat vain inhimillisen mielen ennakkoehtoja. Koska kaikki ihmiset käsittävät havaintonsa samojen kategorioiden mukaan, maailmaa sellaisena kuin se meille ilmenee voidaan havainnoida täysin objektiivisesti.

Mutta miten sitten loppujen lopuksi käy metafysiikan? Jos kerran emme voi saada tietoa maailmasta an sich, miksi sitten pohtisimme sellaisia asioita kuin maailman syy? Ja Kant vastaa: koska se kuuluu ihmisen rakenteeseen! Kausaliteetti on osa minua, joten järkeni perustarve on miettiä aivan kaikkia syitä ja seurauksia, vaikka ymmärtäisinkin, etten niitä koskaan saa tietää. Samoin on laita Jumalankin suhteen: en saa ikinä tietää, onko Jumala, mutta uskominen on silti käytännöllinen vaihtoehto, sillä jos kaikki uskoisivat samaan Jumalaan, meillä olisi valmiina yhtenäinen moraali koko maailmalle, ja sekös vasta elämääni helpottaisi.

Mitä voimme tietää todellisuudesta, osa 4: Hume

Neljäs palanen tätä tutkielmaa... Melkein puolivälissä mennään. Jep, se oli aika perusteellinen pintaraapaisu. Sininen kursiivi on edelleen myöhempää kommentointiani.

Descartesin, Locken ja Berkeleyn seuraajaksi ilmoittautui David Hume, joka poimi jokaisen edeltäjänsä puheista epäilyksettömimmät sanat. Descartesin tavoin hän epäili lakkaamatta kaikkea; Lockea hän myötäili sanoessaan olevansa tiedon suhteen täydellisesti epäluotettavien aistiensa varassa; Berkeley:iin hän yhtyi ilmoittaessaan, ettei aineellista substanssia ole. Mutta tästä hän jatkoi vielä paljon pidemmälle. Ei henkistäkään substanssia ole, hän väitti. Emmehän voi havaita minkäänlaista sielua sellaisenaan. Tosin voimme yhdistellä sellaisen saamistamme tunteista ja ajatuksista, mutta voimmehan samalla tavoin yhdistellä variksesta, Mansikista ja naapurin tädin takin väristä lilan lentävän lehmän. Eihän meidän mielikuvamme sellaisesta sitä olemassaolevaksi tee. Voimme vain ja ainoastaan tietää, että on olemassa jokin tietoisuus, jolla on mielikuva meinä olemisesta: ajattelee, siis on.
Eikä tämä Ainoa Varma Olemassaoleva voi edes tietää, vaikka se ei tällä hetkellä voikaan lentää, etteikö se siihen huomenna kykenisi. Ei edes, ettei se siihen todennäköisesti kykene. Ei se voi päätellä menneestä tulevaa. (Oikeastaan se ei voi edes tietää, että on mennyttä tai tulevaa; on aivan mahdollista, että se on olemassa ainoastaan tällä hetkellä, ja että sen muistot menneestä ovat vain huijausta tai harhaa, mutta tätä Hume ei huomannut!) Paljon sanottu, tyttöseni, et sinä Humea noin hyvin tunne. Aivan kaikkien asioiden tapahtumiseen on aivan yhtä suuri todennäköisyys, ja vaikka tämä todennäköisyys onkin mitättömän pieni, silti tietoisuus uskoo jotakin tapahtuvan - tosin sekään ei missään nimessä ole yhtään sen todennäköisempää kuin se, ettei mitään tapahtuisikaan! Näin Hume teki maailmasta täydellisen nihilistisen, mielettömän, mahdottoman elinpaikan ihmiskunnalle. Vain yksi tietoisuus kellui kenties järjettömiä asioita havainnoiden keskellä kenties jotakin, kenties ei mitään, tietämättä yhtään mistään yhtään mitään.
Joka tapauksessa hän itse nukkui, söi, keskusteli ystäviensä kanssa... Miksi ihmeessä? Mikä sai hänet (tai olemassaolevan tietoisuuden sen illuusion, joka luuli olevansa Hume) niin tekemään? Hume vastasi vain olevansa tottunut siihen. Mitään emme voi tietää, mutta teemme silti oletuksen, että olemme olemassa ja että maailma jatkuu pääpiirteissään samanlaisena kuin olemme sitä ennenkin havainnoineet. Kaiken tämän vain, koska se on tapanamme. Silti, vaikka Humen skeptisyyden kaivo tuntuu olevan pohjaton, hän siis unohtaa epäillä yhtä asiaa: tämän tietoisuuden itsensä toimintaperiaatteiden jatkuvuutta. Pelkurimaisesti vielä hänkin haluaa, että vaikka hän itse ei ehkä olekaan olemassa, on jotakin, tietoisuus, johon hän voi ajatustensa olemassaolon kiinnittää, ja että, vaikkei mistään muusta mitään voikaan tietää, silti tämä tietoisuus on jatkuva ja siten tietyllä tasolla jopa ymmärrettävissä oleva.
Toisaalta on huomattavissa toisenkin tyyppinen ihmettelyn aihe. Humehan huomautti, ettemme voi tietää, tuleeko maailma huomenna jatkumaan pääpiirteissäänkään samanlaisena kuin eilen. Mutta voiko mikään lopulta pääpiirteissään muuttua? Onhan oltava olemassa maailmalle jokin määritelmä, perusasiat, joista tiedämme että jokin kappale on maailma. Jos nämä perusasiat muuttuvat, emme voi enää kutsua havainnointimme kohteena olevaa kappaletta maailmaksi. Näin ollen maailma ei ole muuttunut miksikään, sen aineellisen olemassaolon havainnointi vaan on ainakin meidän osaltamme loppunut.

Mitä voimme tietää todellisuudesta, osa 3: Berkeley

Lisää lukion toisella luokalla kirjoittamaani filosofian tutkielmaa. Sinisellä kursiivilla merkitty on oma myöhempi marginaalimuistiinpanoni.

Mutta sitten kuvaan astui George Berkeley, joka huomasi ajattelussa perusvirheen. Oli sanottu: "omena on punainen", vaikka olisi tullut sanoa: "punainen on omena." Todellisuus on havaintomme, ei se mitä havaitsemme (sanoi Berkeley) Oli oletettu, että näemme omenan, joka sitten osoittautuu tietyn väriseksi, muotoiseksi ja makuiseksi, mutta Berkeley huomasi, että todellisuudessa havaitsemme jotakin, joka on punaista ja pyöreähköä ja maistuu happamalta, ja toteamme, että näiden havaintojen summaa olemme kuulleet kutsuttavan nimellä omena. Toisin sanoen on oletettu, että on jokin varsinainen "omenuus", johon on liittynyt tiettyjä ominaisuuksia, mutta Berkeleyn mukaan havainnoistamme riippumatonta "omenuutta" ei olekaan.
"Hyvä on", voisi Locke naurahtaa, "mutta sitten on toki oltava myös jotakin, jonkinlainen koukku, johon nämä ominaisuudet ripustautuvat; on oltava substanssi." Berkeleytä tämä ajatus huvitti. Hän halusi tietää, millainen tämä substanssi olisi. Jos se ei olisi minkäänlainen, toisin sanoen sillä ei olisi mitään ominaisuuksia, edes ulottuvaisuutta, miten siihen voisi mitään ripustaa? Toisaalta, jos se olisi ulottuvainen, pitäisi taas olla uusi ulottuvainen substanssi, johon ensimmäisen substanssin ulottuvaisuus ripustautuisi, ja niin edelleen. Silti Berkeley lupasi uskoa substanssin olemassaoloon, jos joku sen hänelle näyttäisi. Mutta vaikka hänen eteensä olisi kantanut tonneittain tavaraa, hän olisi sanonut, että siinä on paljon esineitä, vaikuttava määrä tosin, mutta ei vieläkään jälkeäkään substanssista.
Kuitenkin Berkeleylläkin oli todellisuus, ei minkäänlaista materiaalista maailmaa, mutta hänen mielessään olevien ideoiden, aistihavaintojen summien, kokonaisuus. Hänestä siis kaikki todellinen oli ideoita järjellisen subjektin ajatuksissa. Siten mitään kaikkien järjellisten havainnoinnin ulkopuolista ei hänen mielestään voinut olla olemassa.
Tästä voisi helposti päätellä, että koko maailma on pelkkä jonkin ajattelevan päähänpisto, puhtaasti kuvitelmaa. Näin Berkeley ei sitä silti nähnyt. Emmehän, vaikka kuinka haluaisimme, pysty niin kuvittelemalla leijumaan ilmassa tai saa kiveä kellumaan. On siis oltava jonkinlaisia luonnonlakeja, jotka pitävät meidät maassa ja saavat kiven uppoamaan. Mutta jotta nämä luonnonlait olisivat olemassa, jonkin ajattelevan on niitä jatkuvasti havainnoitava! Emmekö siis voisi lopettaa niiden havainnoinnin ja päästä sittenkin lentämään? Emme, vastasi Berkeley, ja talutti estradille jumalan. Tämä herra tässä, hän sanoi, havainnoi koko ajan kaikkea, ja siksi maailmamme ei sittenkään ole irrationaalinen sekasotku.

Omena

Todellisuudessa olen omena. Äitini oli omenapuu, merituulen käppyräiseksi kasvattama. Hänen oksaltaan putosin, kierin kalliota alas ja jäin kirpeän vihreänä makaamaan rantahietikkoon, puolittain ajopuun alle. Alkuun pelkäsin lokkien laskeutuvan nokkimaan pintaani, mutta pian huomasin saavani olla eläimiltä aivan rauhassa. Vain suolainen tuuli ruostuttaa hiljalleen pintaani kohdasta, jossa emalointi on palanut puhki.

Toki kimallan vihreänä rannan auringossa, mutta sydämeni on hiilenmusta. Olisi kaunista maatua tähän, olla ensi kesänä kasvualustana rentukoille ja kurjenmiekoille. Hedelmällinen hiilisydämeni on kuitenkin kauniin, lujan metallikuoreni suojissa, eikä edes siitä siksi ole iloa kenellekään.

Yhden ainoan illan olin tarpeellinen. Pitkän kalpean yön hohkasin lämpöä rannan viileyteen, ruokin nauravia ihmisiä ympärilläni. Hiilisydämeni kuumeni liikaa, ja niin sain emalikuoreni puhki palaneena jäädä yksin rantaan, puolittain ajopuun alle.

Siitä hetkestä lähtien olen ollut omena.

Mitä voimme tietää todellisuudesta, osa 2: Locke

Tässä toinen luku lukion toisella luokalla kirjoittamaani filosofian tutkielmaa, olkaa hyvät.

Huvittuneena John Locke katseli tätä jumalan jaloin ontuvaa todellisuutta ja totesi, ettei hän kyllä tiedä mitä "täydellinen" on, ei sellaista näkemättä ainakaan, joten hänellä ei ollut kartesiolaista jumalaa. Eikä sen paremmin mitään muutakaan tietoa asioista, joita hän ei ollut nähnyt; kaikkeen ajatteluunhan hän tarvitsi käsitteitä, ideoita (hänen omien sanojensa mukaan "tieto on kahden asian yhdeensopivuuden tai ristiriitaisuuden havaitsemista"), eikä hänellä ollut ideoita ilman, että hän olisi niitä havainnoiden saanut, joten mikään tieto ei voinut edeltää kokemusta. Hän ei olisi tiennyt edes sitä, mikä on lyhin tie kahden pisteen välillä, jollei hänellä olisi ollut ideoita esimerkiksi pisteestä, reitistä, pituudesta, tilasta... Hänen mielensä oli, kuten hän itse sen sanoi, tabula rasa, tyhjä taulu, johon aistit piirsivät kaiken, mitä hän havainnoi. Ei hänkään silti uskonut aistiensa täysin järjettömiä, vain mielikuvitukseen perustuvia kuvioita sille taululle piirtelevän; jostainhan näiden kuvioiden mallit oli saatava, joten jotakin oli oltava myös Locken pään ulkopuolella. Mitä, sitä hän ei kuitenkaan koskaan saanut tietää, (ja miksi, sitä hän ei tullut itseltään kysyneeksi,) mutta todellisen ulkomaailmaa koskevan tiedon puute ei häntä kuitenkaan masentanut. Täydelliseen skeptisismiin heittäytyminen sen takia, hän sanoi, olisi kuin se, ettei ihminen haluaisi käyttää jalkojaan, koska hänellä ei ole siipiä.

Mitä voimme tietää todellisuudesta, osa 1: Descartes

Kirjoitin lukion toisella luokalla pitkän tutkielman klassisesta filosofiasta, käyden pikaisesti ja pinnallisesti läpi muutaman olennaisen ajattelijan teorioita. Epätarkkuuksia on varmasti, suoranaisista virheistä en tiedä - huomauttaa saa jos sellaisia löytää. Joka tapauksessa haluan julkaista kirjoituksen, sillä se on minulle itselleni tärkeä, ja siitä saa hyvän kuvan lempeän nenäkkäästä, leikillisen ylimielisestä 17-vuotiaasta runotytöstä. Omat myöhemmät marginaalimerkintäni kirjoitan joukkoon sinisellä kursiivilla, ihanan opettajani merkinnät punakynällä.

Materiaalisesti kannattavan tiedon lisäksi ihminen on läpi aikojen kerännyt myös hyödytöntä, turhaa, jopa häiritsevää tietoa. Jossakin vaiheessa historiaansa hän keksi korottaa tämän "tiedon itsensä vuoksi tietämisen" ymmärryksen korkeimmaksi lajiksi, ehkä siksi, että vaikka ihminen onkin järjestykseen pyrkivä eläin, hänellä on jokin selittämätön viehtymys myös kaaokseen; ja tämän hyödyttömän tiedon tuella usein kaikki hyödyllinenkin saatiin mitätöidyksi.
Kaikkein loistavin esimerkki tästä päättömyydestä, jota muuten filosofiaksikin kutsutaan, on klassinen kysymys: "mitä voimme tietää todellisuudesta?" Useimmat filosofit ovat, ainakin jossakin päättelyketjunsa vaiheessa, vastanneet ettemme (paljon) mitään. Silti jokaista on seurannut toinen, joka tietysti on uskonut pääsevänsä edes hiukan vielä lähemmäs totuutta kuin edeltäjänsä. => Filosofian idea on etsiä hellittämättä totuutta. Kun löydetään vastaus => uusi tieteenlaji, mutta filosofi jatkaa matkaansa.

Yksi suuren yleisön eniten tuntemista tämän kysymyksen pohtijoista on René Descartes, joka systemaattisesti epäili jokaikistä elämänsä aikana kuulemaansa sanaa, kaikkia saamiaan havaintoja. Näin hän huomasi, ettei hän voi tietää, onko takkaa jonka lämmössä hän istui edes olemassa! Ehkä hän nukkui ja näki unta takasta, ehkä joku - tai jokin - huijasi häntä, epämääräisistä motiiveista tai puhtaasta ilkeydestä syötti hänen aivoihinsa illuusiota takasta. Sittenkin hän tiesi jotakin, nimittäin sen, että joka tapauksessa oli oltava joku, joka epäili tulevansa huijatuksi; cogito, ergo sum - ajattelen, siis olen. (Sitä, että olisi mahdollista, että ajatukset olisivat ilman ajattelijaa, tai edes, että ajatukset olisivat ilman nimenomaan häntä ajattelijanaan, hän ei tullut ajatelleeksi.)
Kohta Descartes huomasi tietävänsä jotakin muutakin: vaikka kaikki hänen havaitsemansa oli takuulla epätäydellistä, hän tiesi, mikä on täydellisyys (eihän hän muuten olisi myöskään tiennyt, mikä ei ole täydellisyys); ja tälle täydelliselle hän antoi nimen jumala. Hän myönsi kyllä, ettei olemukseen ilman muuta kuulu olemassaolo; eihän esimerkiksi Hamlet ole olemassa, vaikka hänellä onkin luonteenpiirteitä. Mutta jumala olikin poikkeus. Onhan selvää, että olemassaoleva on olematonta täydellisempi, ja kun kerran tämä jumala oli täydellinen, hänen oli myös oltava olemassa. Ja koska täydellinen ei voinut valehdella, tämä jumala ei voinut Descartesia huijata. Kun jumala oli luonut Descartesin, hän oli kuitenkin luonut häneen vahvan uskon ulkomaailman olemassaolosta, mikä ei tietenkään siis voinut olla huijausta, joten loppujen lopuksi hän lohdullisesti huomasikin istuvansa tulen lämmössä takkansa edessä. Mutta ilmeisesti jumala oli kuitenkin luonut myös epäuskon? Sillä Descarteshan epäili! Mutta kuinka on, Descartes, voiko mikään täydellinen luoda mitään epätäydellistä? Mikä ettei, helppoahan se on. (Varsinkin jos epäonnistuu.) Epäonnistuva täydellinen? Ja vaikka se olisikin mahdollista, eikö silti ole myös mahdollista, että jokin muu, epätäydellinen, on luonut maailman?

Hajoan näihin muotoiluihin

jotka eivät tallennu vaikka miten tallennan... En siis tarkoituksella ole aikaansaanut tänne tällaista fonttisekamelskaa. Ihan tiedoksi vain.

Kai tämä sitä kolmenkympin kriisiä on.

Olen aivan ihastunut. Ihastunut 17-vuotiaaseen tyttöön nimeltä Suvi. Hain kellarista toisen kansion, jossa on lukion filosofian, historian ja äidinkielen papereitani. Koneella puhtaaksi kirjoitettujen muistiinpanojen (voi kuinka viitseliäs sitä silloin olikaan!) joukossa on iso pino esseitä ja oppimispäiväkirjoja. Kaikki on kirjoitettu likimain virheettömällä, sujuvalla suomenkielellä, ja historian oppimispäiväkirjoihin olen käsin piirtänyt karttoja, Helsingin rakennuksia ja soveltuvia sarjakuvahahmoja - Asterixeista, Valhallasta, Muumeista. Äidinkielen tekstejä olen palstoittanut ja lisännyt niihin kuvioita, jotka saavat ne muistuttamaan merkittävästi Nuori Voima -lehden silloista taittoa (kai se lehti edelleen elossa on... saatiinkohan me ikinä yhtäkään ristikkoa kokonaan tehdyksi?). Papereita on erittäin mukavaa selata, ne ovat kauniita ja selkeitä, ja hauskojakin.

Parasta on kuitenkin itse teksti. Olen todella hämmentynyt. 17-vuotias minä oli paitsi kirjallisesti taitava, myös älykäs, sivistynyt ja aidosti syvällinen. Teräväsanainen mutta ehdottoman lempeä nenäkkyys kuitenkin pelastaa tekstit raskassoutuisuudelta. Luulin olleeni tolkuttoman itsekritiikkini keskelläkin elitistinen, muttei teksteistä sellaista kuvaa välity.

Olen siis tullut sellaiseksi myöhemmin. Olen myös unohtanut todella suuren osan kaikesta siitä, minkä tuolloin tiesin ja ymmärsin. Kun kaiken oppii ja kaiken unohtaa, jäljelle jää sivistys, sanoi ihana historian ja filosofian opettajani lehtori Anteroinen aikoinaan. Allekirjoitan, mutta en silti haluaisi tyytyä siihen, haluaisin kokea taas sen kihelmöivän ilon, jota ajattelu tuotti teini-iän loppupuolella. Koska viimeksi sain filosofisen orgasmin? Siitä on vuosia ja taas vuosia.

Sinä vanhenet kuin hyvä viini. Tietyt kohteliaisuudet jäävät ikuisesti mieleen, ja tämä on yksi parhaita. Senkin sain viisaalta ja loputtoman lempeältä lehtori Anteroiselta, ja vaikka onkin kovin epätodennäköistä että hän tätä ikinä lukee, haluan häntä julkisesti kiittää. Tuolloin olin epäilemättä kuin hyvää nuorta viiniä, notkea, pirskahteleva, kepeä. Millaista se viini on nyt, hiukan toistakymmentä vuotta myöhemmin?

Kunhan se ei koskaan, koskaan muutu etikaksi.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 4c

I

Mä haparoin taskustani kättä käteeni. Mitään röökiaskia merkitsevämpää ei löytynyt, joten sytytin tupakan. Olipa edes jotakin tekemistä.

Olin viime yönä vannonut tuolin varjolle seinälläni etten enää koskaan menisi siihen kahvilaan, mutta mihinkään muualle en enää osannut tietä.

Ja taas satoi lunta. Kevät oli tullut jo monta kertaa tänä vuonna, mutta yhtä monta kertaa se oli lähtenytkin. No tietenkin, mitä lumesta, kaunistahan se oli, mutta niin pirun kylmää ja vähänkin lämmetessään märkää...

Kahvilan ovi sihahti auetessaan, sen väliin jäi rypistetty paperinpala. Mä ostin kahvin ja istuin nurkkapöytään tuijottamaan muita pahantahtoisesti. Niistä se ei ollut yhtään hauskaa, mutta eihän mustakaan.

Kadulla tuuli. Nuori tyttö katsoi kahvilaan ohi mennessään siristäen silmiään. Sen kädestä piti poika, jolle tuuli näytti olevan aivan liikaa.

Kun sä astuit sisään, sun mukanasi tuli lunta. Ja tätä röökinhajuista ihmisakvaariotani mä olin luullut turvapaikaksi sen jäätävyydeltä. No, se sulikin lattialle pienenpieniksi pisaroiksi ja haihtui saman tien. Sä kysyit, voitsä istua mun pöytään. Mä ravistin päätäni mutta silti sä istuit. Sulla oli sirot pienet kädet, 50-luvun filmitähden vartalo ja hakaneuloja mekossasi. Sä luit Voltairea hymyilemättä eikä me vaihdettu enää sanaakaan.

Olin unohtanut tapahtuneen pari kuukautta sitten, mutta paha olo oli jäänyt kuin elämäntavaksi. Apurahat ja loska ja aamut, jotka päivä päivältä tuli aikaisemmin. Kaverit oli luovuttaneet jo aikaa sitten, yksikään ei enää soitellut mulle. Postia tuli vaan verovirastolta, pankilta ja sähkölaitokselta, ja aina välillä kustantajalta; ei kiitos, ei ketään kiinnosta tarina jossa ei tapahdu mitään, ei se istu sun imagoon. Kaikki vaan tahtoo sitä tuttua verta tuttujen ihmisten valtimoista, ne haluaa koko kaupungin, ei ketään kiinnosta pikkukapakan pöydän tahrat.

Mä tuijotin sun maihareita. Pölyttynyttä, läikikkääksi kulunutta, joskus ennen kai mustaa nahkaa. Sivistyneesti sä kopautit röökisi tuhkat tuhkakuppiin. Taivas oli täynnä lunta. Mä vihasin sua jo nyt. Sä laitoit Voltairen olkalaukkuusi, nousit ja lähdit pois. Me ei nähty enää koskaan.

II

Se murskasi mun tyhjän röökiaskin jalkojensa alle. Pilkallisesti aurinko kimmelsi sen lakeerikengillä. Mä en jaksanut ees toivoa sen liukastuvan.

Kahvila oli melkein tyhjä. Pyysin kahvin, mutta kävelin ulos saman tien, tuntien niskassani tytön ällistyneen katseen. Koskahan olin viimeksi syönyt? Ja kuka siitä välitti?

Jouduin jotenkin Stockalle. Siellä kuljin edestakaisin hissillä ohitusnappi pohjassa, kunnes se kuitenkin avasi ovensa. Sisään astui poika, jonka hiukset oli vetyperoksidiblondatut ja housunlahkeet laahasi maata. Se antoi mulle lapun jossa kerrottiin jotakin turkiksista. Rypistin sen taskuuni ja katsoin poikaa äänettä.

Ne kirjat oli kuulemma loppu. Ne oli uusin muoti-ilmiö. Mä nyökkäsin ja häivyin. En mä mitään kirjaa olisi halunnutkaan. Mun oli nälkä.

Juustopatonki maistui tiiliskiveltä. Aurinko poltti mun niskaa. Lumi oli muuttumassa vähitellen vedeksi.

Sun askeleet ratisi asvaltin päälle ripotellulla hiekalla. Sä keinutit lanteitasi kuin huora, mutta huomatessasi mun katselevan itseäsi tuhahdit. 23N pysähtyi sun eteen ja sinä nousit siihen vilkaisten mua vielä bussin ikkunasta.

Asemahallista juoksi horjuen ulos pari nuorta. Toisella oli taivaansininen pipo päässään ja sen sisällä pilviä.

III

Nelikymppinen mies nojasi seinään horjuen, kädessään kaksi kuihtunutta kukkaa. Mä tuijotin taivasta, joka oli synkänvalkoinen. Viime yö oli ollut kylmä niillä kaduilla, joilla olin se viettänyt. Alkoi jo väsyttää.

Sä pyysit heittämään pari markkaa. Sulla oli kirkas lapsenääni, ikää tuskin kolmeatoistakaan vuotta. Sun siniset silmäsi ei sen sinisemmiksi olisi muuttuneet, vaikka mä ne markat sulle olisinkin heittänyt.

Hiekoitukset ratisi jo munkin jalkojen alla. Vastaantulijat tuijotti mun ohi niin varmoina voitoistaan, että häviö hehkui niiden läpi. Vedeksi muuttunut lumi pakasti mun varpaat.

Yritin polttaa tupakan, vaikka savu kirveli mun huulilla. Tie jalkojeni alla oli lämmin mutta ei houkutellut mua enää ollenkaan. Harmaat seinät mun vieressä tuntui tappavan etäisiltä. Silti olisin koska vaan voinut ottaa niistä kiinni. Hämärä mun ympärillä oli kovaa ja kylmää ja mä tiesin, ettei se kuulu mulle. Mun oli nälkä ja mua väsytti ja mä palelin. Mä halusin kotiin.

IV

Aamu paistoi mun kasvoille avoimesta ikkunasta. Siihen olin herännytkin. Puhelin helisi taukoamatta. Mun oli vielä kerättävä hetki voimia vastatakseni. Lumi oli jo melkein sulanut. Vesi haihtuisi nyt taivaalle sataakseen ensi talvena taas lumena alas. Mutta enhän mä silti voinut olla hymyilemättä.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 4b

...ja sen jälkeen

Sä et pelkää enää. Viimeinen enkelinhöyhen muuttuu sun kädelläsi timantiksi, jonka sä annat pudota vetenä maahan. Se elää taas.

Sisällä tuoksuu kodilta, turvallisuudelta. Hiljaisuus tappaa yksinäisyyden pelon, sulkee sen säkkiin, hukuttaa auringonpaisteeseen.

Sun toivosi sirpaleet on teipattu yhteen ja taas se sykkii, lämmin veri virtaa varpaisiin asti. Niiden alla usvamatto narisee. Jonakin aamuna tulee tuuli. Se puhaltaa maton pois.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 4a

Tekstit 4a-4c ovat Munkkiniemen Yhteiskoulun lukion ekaluokkalaisen käsialaa. Lukioikäiseksi kasvaessaan runotyttö alkoi kai vähitellen ajatella entistä abstraktimmin, ja mahdollisesti hän luki hiukan liikaa kafkaa ja nykyrunoutta. Angsti pysyi minkä pysyi, mutta aikanaan hiipuikin. Tyttö myös alkoi puhua itselleen sinä-muodossa - ja nyttemmin on ryhtynyt puhumaan "hänestä".

Kuolemaa

Taivas on sininen ja valkoinen ja myrskynharmaa. Kynän repivä ääni viiltää maailmaan arpia, joista tihkuu ymmärrystä, kuin verta. Ei toimi näin, ei mene... eikä siitä puhuta!
Onko taivaassa reikä? Reikä, josta... josta enkelit eivät näe alas, kun ne ovat niin täynnä itseään, silmät tuijottaen peiliin, mekaaniseen veteen, joka ei enää puhu, ei solise...
Taivaassa on reikä, niin korkealla! Ei ihminen siihen yletä, ei pääse siihen pimeään kylmyyteen, tyhjyyteen. Hyvä; se on niin suuri, että upeat ihmisaivosi merkitsisivät vähemmän kuin villasukkasi huonepölyatomi maailmassa.
Tyhjää. Tuuli jostakin puhaltaa junaan, tekee pyörteen sun jalkojen alla. Sun on kylmä. Entä sitten?
Tunteeko sun turkkisi surua, kun sä lopulta menetät mielenterveytesi jääden tuijottamaan ikkunaasi sulavaa lumihiutaletta? Ei kuolleet itke, eikä tarpeeksi syvältä satutetut, ei milloinkaan.
Sä pelkäät menettää mielenterveytesi, sä pelkäät nähdä kun lumihiutale sulaa, sä pelkäät! Ja suhun sattuu, aivan helvetisti.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 3

Jossain vaiheessa runotytön elämään ilmestyi angsti. Sehän kuuluu tietenkin asiaan. Silloin pitää kirjoittaa tekstejä pelkän järkyttämisen vuoksi (vaikkei sitä itselleen myönnä), ja käsitellä kaikkein karuimpia aiheita mitä mieleensä saa. Teini-ikäisen suoraviivaisessa maailmankuvassa soveltuvia aiheita olivat tietenkin huumeet, väkivalta ja itsemurha. Mutta joka ainoassa löytämässäni tekstissä nämäkin aiheet ovat jollakin tasolla kauniita - vapautumista, romantiikkaa, elämän jatkumista. Haluan ajatella, että se kertoo jotakin minusta.


Uni

Mä katsoin ylös. Kuin vereen kastetut pumpulinpalat oli pilvet taivaalla tappavan kuuman auringon alla. Alhaalla valkoinen kivi välkehti kuin meri.
-Vettä, mä valehtelin itselleni. Ja hyppäsin. Tuuli humisi mun korvissani.
Mä näin silmissäni vielä punaisen elämänjuovan valuvan pitkin marmoria. Ja sitten mä sain nukahtaa, vihdoin.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 2

Pari vuotta myöhemmin pieni runotyttö oli ratkaisevat pari vuotta vanhempi, ja mietti valtavan suuria asioita. Paljonhan hän niistä tiesikin, muttei siinä mielessä kuin kuvitteli. Rakkautta pienen runotytön elämässä oli yllin kyllin, mutta parisuhderakkaus oli paljon kauempana kuin hän ikinä olisi voinut uskoa. Ysiluokkalaisen runotytön tekstin sisältö on mitä on, mutta sana-akrobatiassa on jo jotakin huvittavan tuttua...


Mitä on rakkaus?

Mitä? Siihen en osaa vastata, mutta... se on tuonut paljon. Vai onko? Pari tahraa paperille, kostean, suolaisen tyynyliinan, herkän hymyn ja tipan sydänverta niihin sanoihin, joita en koskaan uskaltanut sanoa.

Mutta olenhan oppinut kertomaan siitä kömpelösti, en sanoilla, en riveillä, en rivien välissä. Se piiloutuu sanojen, kirjanten väliin, toiseksi lauseeksi lauseen alle. Jos sen tuntee, sen löytää jään, kivien ja meriveden altakin, jos ei, ei sitä näe edes paperilta, keskeltä toisia, samaa tarinaa kertovia sanoja.

Siis... älä kysy, vaan katso suoraan taivaanrantaan, jonne aurinko on loputtomat kerrat laskenut; ei vastaus ole sielläkään. Miten se sitten mahtuisi pieneen ihmiseen?


Lopussa on opettajan kommentti: lyhythän tekstisi on, mistä se johtuu? Kenties opettaja kuitenkin ymmärsikin, että pidemmäksi venytettynä kirjoitus olisi lopullisesti kompastunut omaan näppäryyteensä.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 1

Kävin tänään kellarissa ja hain vanhan kansion laatikosta, jonka kyljessä lukee "äidin muistoja". Kansiossa on vanhoja tekstejäni ala-asteiästä lukioon saakka - sen jälkeen en pitkään aikaan kirjoittanutkaan juuri mitään. Näitä lapsen kirjoituksia aion käydä itsekseni läpi enemmänkin, ja samalla julkaista täällä, yhden kerrallaan, tai runojen kohdalla ehkä useamman. Jos tämä muistojen ja oman persoonan muodostumisen myllääminen kuulostaa kolmenkympin kriisiltä, antaa sen kuulostaa.

Tämänpäiväisen tekstin kirjoitti Suvi 7B, eli 13-vuotias tyttö, Ressun yläasteella, joka silloin vielä oli Kalevankadun rakennuksessa. Jostakin voi päätellä, että kyseinen tyttö oli jokseenkin eläinrakas. Muistelin tekstin reilusti aikaisempaan ajankohtaan. Olin sitä kirjoittaessani mieleltäni vielä aika pikkuinen - jotenkin kuvittelin, että 13-vuotias tyttö pitäisi itseään jo isompana. Ehkä se vaihe tuli hiukan myöhemmin.

Yksin kotona

Lojun yksin huoneeni lattialla. On hämärää. Ulkona sade ropisee ikkunaan hiljaa. Kissat ovat nukahtaneet sohvalle olohuoneeseen. Hiiret rapistelevat häkeissään. Marsujen häkistä kuuluu vaimeaa kurinaa. Ne juttelevat hiljaa. Rotat kolistelevat ruokakuppejaan. Hiljaisuus kuulostaa mukavalta. Ilma on lämmin ja pehmeä. Tuskin uskallan hengittää, etten ajaisi hiljaisuutta pois. Suljen silmäni. Kaikki ajatukset nukahtavat, eivät tahdo jäädä. Rotta lojuu puruissa kuunnellen ajatusten jalkojen kopinaa, hengityksen hiljaista tuhinaa. Auto kulkee talon ohi suristen kuin kärpänen. Käsi nousee ajamaan sen pois, huitaisee hiukan. Ei ääniä saa herättää, ei hiljaisuutta säikyttää. Hämärä muuttuu pimeydeksi. Televisiotornin valo välkkyy kuin lohduttaen hiljaa. Se on uskollinen ystävä, on ollut jo kahdeksan vuotta. "Ei minulla ole hätää, olen onnellinen", kuiskaan. Valo jatkaa välkyntäänsä, nyt kuin hämärtyneenä, tunnelmaan eläytyen. Hitaasti nousen seisomaan, hiivin olohuoneeseen. Kissa nostaa päänsä, höristää korviaan. Istun sen viereen ja silitän sen pehmeää, harmaata turkkia. Se heilauttaa häntää, nousee seisomaan. Hypähtää alas sohvalta ja kulkee keittiöön äänettömin askelin. Avain raksahtaa lukossa. Hiljaisuus on mennyttä.

Runotyttökerhon avajaiset ovat tänään!

Hetki sitten julkaisin Runotyttökerhon ensimmäisen haasteen ja lähetin facebook-ystävilleni kutsut kerhoon. Toivottavasti osallistujia tulee ainakin muutama, olisi hauskaa lukea myös muiden tulkintoja aiheesta. Olennaisinta kuitenkin on se, että itselläni on nyt tietynlainen "pakko" luovaan kirjoittamiseen - eikä vain tämän tehtävän ajan vaan jatkuvasti, kuukaudesta toiseen, yhä uusien tehtävien myötä.

On onnellista, että aikuisenakin toisinaan törmää ihmisiin, jotka yllyttävät pitämään yllä tiettyä luovuutta.