Omena

Todellisuudessa olen omena. Äitini oli omenapuu, merituulen käppyräiseksi kasvattama. Hänen oksaltaan putosin, kierin kalliota alas ja jäin kirpeän vihreänä makaamaan rantahietikkoon, puolittain ajopuun alle. Alkuun pelkäsin lokkien laskeutuvan nokkimaan pintaani, mutta pian huomasin saavani olla eläimiltä aivan rauhassa. Vain suolainen tuuli ruostuttaa hiljalleen pintaani kohdasta, jossa emalointi on palanut puhki.

Toki kimallan vihreänä rannan auringossa, mutta sydämeni on hiilenmusta. Olisi kaunista maatua tähän, olla ensi kesänä kasvualustana rentukoille ja kurjenmiekoille. Hedelmällinen hiilisydämeni on kuitenkin kauniin, lujan metallikuoreni suojissa, eikä edes siitä siksi ole iloa kenellekään.

Yhden ainoan illan olin tarpeellinen. Pitkän kalpean yön hohkasin lämpöä rannan viileyteen, ruokin nauravia ihmisiä ympärilläni. Hiilisydämeni kuumeni liikaa, ja niin sain emalikuoreni puhki palaneena jäädä yksin rantaan, puolittain ajopuun alle.

Siitä hetkestä lähtien olen ollut omena.

Mitä voimme tietää todellisuudesta, osa 2: Locke

Tässä toinen luku lukion toisella luokalla kirjoittamaani filosofian tutkielmaa, olkaa hyvät.

Huvittuneena John Locke katseli tätä jumalan jaloin ontuvaa todellisuutta ja totesi, ettei hän kyllä tiedä mitä "täydellinen" on, ei sellaista näkemättä ainakaan, joten hänellä ei ollut kartesiolaista jumalaa. Eikä sen paremmin mitään muutakaan tietoa asioista, joita hän ei ollut nähnyt; kaikkeen ajatteluunhan hän tarvitsi käsitteitä, ideoita (hänen omien sanojensa mukaan "tieto on kahden asian yhdeensopivuuden tai ristiriitaisuuden havaitsemista"), eikä hänellä ollut ideoita ilman, että hän olisi niitä havainnoiden saanut, joten mikään tieto ei voinut edeltää kokemusta. Hän ei olisi tiennyt edes sitä, mikä on lyhin tie kahden pisteen välillä, jollei hänellä olisi ollut ideoita esimerkiksi pisteestä, reitistä, pituudesta, tilasta... Hänen mielensä oli, kuten hän itse sen sanoi, tabula rasa, tyhjä taulu, johon aistit piirsivät kaiken, mitä hän havainnoi. Ei hänkään silti uskonut aistiensa täysin järjettömiä, vain mielikuvitukseen perustuvia kuvioita sille taululle piirtelevän; jostainhan näiden kuvioiden mallit oli saatava, joten jotakin oli oltava myös Locken pään ulkopuolella. Mitä, sitä hän ei kuitenkaan koskaan saanut tietää, (ja miksi, sitä hän ei tullut itseltään kysyneeksi,) mutta todellisen ulkomaailmaa koskevan tiedon puute ei häntä kuitenkaan masentanut. Täydelliseen skeptisismiin heittäytyminen sen takia, hän sanoi, olisi kuin se, ettei ihminen haluaisi käyttää jalkojaan, koska hänellä ei ole siipiä.

Mitä voimme tietää todellisuudesta, osa 1: Descartes

Kirjoitin lukion toisella luokalla pitkän tutkielman klassisesta filosofiasta, käyden pikaisesti ja pinnallisesti läpi muutaman olennaisen ajattelijan teorioita. Epätarkkuuksia on varmasti, suoranaisista virheistä en tiedä - huomauttaa saa jos sellaisia löytää. Joka tapauksessa haluan julkaista kirjoituksen, sillä se on minulle itselleni tärkeä, ja siitä saa hyvän kuvan lempeän nenäkkäästä, leikillisen ylimielisestä 17-vuotiaasta runotytöstä. Omat myöhemmät marginaalimerkintäni kirjoitan joukkoon sinisellä kursiivilla, ihanan opettajani merkinnät punakynällä.

Materiaalisesti kannattavan tiedon lisäksi ihminen on läpi aikojen kerännyt myös hyödytöntä, turhaa, jopa häiritsevää tietoa. Jossakin vaiheessa historiaansa hän keksi korottaa tämän "tiedon itsensä vuoksi tietämisen" ymmärryksen korkeimmaksi lajiksi, ehkä siksi, että vaikka ihminen onkin järjestykseen pyrkivä eläin, hänellä on jokin selittämätön viehtymys myös kaaokseen; ja tämän hyödyttömän tiedon tuella usein kaikki hyödyllinenkin saatiin mitätöidyksi.
Kaikkein loistavin esimerkki tästä päättömyydestä, jota muuten filosofiaksikin kutsutaan, on klassinen kysymys: "mitä voimme tietää todellisuudesta?" Useimmat filosofit ovat, ainakin jossakin päättelyketjunsa vaiheessa, vastanneet ettemme (paljon) mitään. Silti jokaista on seurannut toinen, joka tietysti on uskonut pääsevänsä edes hiukan vielä lähemmäs totuutta kuin edeltäjänsä. => Filosofian idea on etsiä hellittämättä totuutta. Kun löydetään vastaus => uusi tieteenlaji, mutta filosofi jatkaa matkaansa.

Yksi suuren yleisön eniten tuntemista tämän kysymyksen pohtijoista on René Descartes, joka systemaattisesti epäili jokaikistä elämänsä aikana kuulemaansa sanaa, kaikkia saamiaan havaintoja. Näin hän huomasi, ettei hän voi tietää, onko takkaa jonka lämmössä hän istui edes olemassa! Ehkä hän nukkui ja näki unta takasta, ehkä joku - tai jokin - huijasi häntä, epämääräisistä motiiveista tai puhtaasta ilkeydestä syötti hänen aivoihinsa illuusiota takasta. Sittenkin hän tiesi jotakin, nimittäin sen, että joka tapauksessa oli oltava joku, joka epäili tulevansa huijatuksi; cogito, ergo sum - ajattelen, siis olen. (Sitä, että olisi mahdollista, että ajatukset olisivat ilman ajattelijaa, tai edes, että ajatukset olisivat ilman nimenomaan häntä ajattelijanaan, hän ei tullut ajatelleeksi.)
Kohta Descartes huomasi tietävänsä jotakin muutakin: vaikka kaikki hänen havaitsemansa oli takuulla epätäydellistä, hän tiesi, mikä on täydellisyys (eihän hän muuten olisi myöskään tiennyt, mikä ei ole täydellisyys); ja tälle täydelliselle hän antoi nimen jumala. Hän myönsi kyllä, ettei olemukseen ilman muuta kuulu olemassaolo; eihän esimerkiksi Hamlet ole olemassa, vaikka hänellä onkin luonteenpiirteitä. Mutta jumala olikin poikkeus. Onhan selvää, että olemassaoleva on olematonta täydellisempi, ja kun kerran tämä jumala oli täydellinen, hänen oli myös oltava olemassa. Ja koska täydellinen ei voinut valehdella, tämä jumala ei voinut Descartesia huijata. Kun jumala oli luonut Descartesin, hän oli kuitenkin luonut häneen vahvan uskon ulkomaailman olemassaolosta, mikä ei tietenkään siis voinut olla huijausta, joten loppujen lopuksi hän lohdullisesti huomasikin istuvansa tulen lämmössä takkansa edessä. Mutta ilmeisesti jumala oli kuitenkin luonut myös epäuskon? Sillä Descarteshan epäili! Mutta kuinka on, Descartes, voiko mikään täydellinen luoda mitään epätäydellistä? Mikä ettei, helppoahan se on. (Varsinkin jos epäonnistuu.) Epäonnistuva täydellinen? Ja vaikka se olisikin mahdollista, eikö silti ole myös mahdollista, että jokin muu, epätäydellinen, on luonut maailman?

Hajoan näihin muotoiluihin

jotka eivät tallennu vaikka miten tallennan... En siis tarkoituksella ole aikaansaanut tänne tällaista fonttisekamelskaa. Ihan tiedoksi vain.

Kai tämä sitä kolmenkympin kriisiä on.

Olen aivan ihastunut. Ihastunut 17-vuotiaaseen tyttöön nimeltä Suvi. Hain kellarista toisen kansion, jossa on lukion filosofian, historian ja äidinkielen papereitani. Koneella puhtaaksi kirjoitettujen muistiinpanojen (voi kuinka viitseliäs sitä silloin olikaan!) joukossa on iso pino esseitä ja oppimispäiväkirjoja. Kaikki on kirjoitettu likimain virheettömällä, sujuvalla suomenkielellä, ja historian oppimispäiväkirjoihin olen käsin piirtänyt karttoja, Helsingin rakennuksia ja soveltuvia sarjakuvahahmoja - Asterixeista, Valhallasta, Muumeista. Äidinkielen tekstejä olen palstoittanut ja lisännyt niihin kuvioita, jotka saavat ne muistuttamaan merkittävästi Nuori Voima -lehden silloista taittoa (kai se lehti edelleen elossa on... saatiinkohan me ikinä yhtäkään ristikkoa kokonaan tehdyksi?). Papereita on erittäin mukavaa selata, ne ovat kauniita ja selkeitä, ja hauskojakin.

Parasta on kuitenkin itse teksti. Olen todella hämmentynyt. 17-vuotias minä oli paitsi kirjallisesti taitava, myös älykäs, sivistynyt ja aidosti syvällinen. Teräväsanainen mutta ehdottoman lempeä nenäkkyys kuitenkin pelastaa tekstit raskassoutuisuudelta. Luulin olleeni tolkuttoman itsekritiikkini keskelläkin elitistinen, muttei teksteistä sellaista kuvaa välity.

Olen siis tullut sellaiseksi myöhemmin. Olen myös unohtanut todella suuren osan kaikesta siitä, minkä tuolloin tiesin ja ymmärsin. Kun kaiken oppii ja kaiken unohtaa, jäljelle jää sivistys, sanoi ihana historian ja filosofian opettajani lehtori Anteroinen aikoinaan. Allekirjoitan, mutta en silti haluaisi tyytyä siihen, haluaisin kokea taas sen kihelmöivän ilon, jota ajattelu tuotti teini-iän loppupuolella. Koska viimeksi sain filosofisen orgasmin? Siitä on vuosia ja taas vuosia.

Sinä vanhenet kuin hyvä viini. Tietyt kohteliaisuudet jäävät ikuisesti mieleen, ja tämä on yksi parhaita. Senkin sain viisaalta ja loputtoman lempeältä lehtori Anteroiselta, ja vaikka onkin kovin epätodennäköistä että hän tätä ikinä lukee, haluan häntä julkisesti kiittää. Tuolloin olin epäilemättä kuin hyvää nuorta viiniä, notkea, pirskahteleva, kepeä. Millaista se viini on nyt, hiukan toistakymmentä vuotta myöhemmin?

Kunhan se ei koskaan, koskaan muutu etikaksi.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 4c

I

Mä haparoin taskustani kättä käteeni. Mitään röökiaskia merkitsevämpää ei löytynyt, joten sytytin tupakan. Olipa edes jotakin tekemistä.

Olin viime yönä vannonut tuolin varjolle seinälläni etten enää koskaan menisi siihen kahvilaan, mutta mihinkään muualle en enää osannut tietä.

Ja taas satoi lunta. Kevät oli tullut jo monta kertaa tänä vuonna, mutta yhtä monta kertaa se oli lähtenytkin. No tietenkin, mitä lumesta, kaunistahan se oli, mutta niin pirun kylmää ja vähänkin lämmetessään märkää...

Kahvilan ovi sihahti auetessaan, sen väliin jäi rypistetty paperinpala. Mä ostin kahvin ja istuin nurkkapöytään tuijottamaan muita pahantahtoisesti. Niistä se ei ollut yhtään hauskaa, mutta eihän mustakaan.

Kadulla tuuli. Nuori tyttö katsoi kahvilaan ohi mennessään siristäen silmiään. Sen kädestä piti poika, jolle tuuli näytti olevan aivan liikaa.

Kun sä astuit sisään, sun mukanasi tuli lunta. Ja tätä röökinhajuista ihmisakvaariotani mä olin luullut turvapaikaksi sen jäätävyydeltä. No, se sulikin lattialle pienenpieniksi pisaroiksi ja haihtui saman tien. Sä kysyit, voitsä istua mun pöytään. Mä ravistin päätäni mutta silti sä istuit. Sulla oli sirot pienet kädet, 50-luvun filmitähden vartalo ja hakaneuloja mekossasi. Sä luit Voltairea hymyilemättä eikä me vaihdettu enää sanaakaan.

Olin unohtanut tapahtuneen pari kuukautta sitten, mutta paha olo oli jäänyt kuin elämäntavaksi. Apurahat ja loska ja aamut, jotka päivä päivältä tuli aikaisemmin. Kaverit oli luovuttaneet jo aikaa sitten, yksikään ei enää soitellut mulle. Postia tuli vaan verovirastolta, pankilta ja sähkölaitokselta, ja aina välillä kustantajalta; ei kiitos, ei ketään kiinnosta tarina jossa ei tapahdu mitään, ei se istu sun imagoon. Kaikki vaan tahtoo sitä tuttua verta tuttujen ihmisten valtimoista, ne haluaa koko kaupungin, ei ketään kiinnosta pikkukapakan pöydän tahrat.

Mä tuijotin sun maihareita. Pölyttynyttä, läikikkääksi kulunutta, joskus ennen kai mustaa nahkaa. Sivistyneesti sä kopautit röökisi tuhkat tuhkakuppiin. Taivas oli täynnä lunta. Mä vihasin sua jo nyt. Sä laitoit Voltairen olkalaukkuusi, nousit ja lähdit pois. Me ei nähty enää koskaan.

II

Se murskasi mun tyhjän röökiaskin jalkojensa alle. Pilkallisesti aurinko kimmelsi sen lakeerikengillä. Mä en jaksanut ees toivoa sen liukastuvan.

Kahvila oli melkein tyhjä. Pyysin kahvin, mutta kävelin ulos saman tien, tuntien niskassani tytön ällistyneen katseen. Koskahan olin viimeksi syönyt? Ja kuka siitä välitti?

Jouduin jotenkin Stockalle. Siellä kuljin edestakaisin hissillä ohitusnappi pohjassa, kunnes se kuitenkin avasi ovensa. Sisään astui poika, jonka hiukset oli vetyperoksidiblondatut ja housunlahkeet laahasi maata. Se antoi mulle lapun jossa kerrottiin jotakin turkiksista. Rypistin sen taskuuni ja katsoin poikaa äänettä.

Ne kirjat oli kuulemma loppu. Ne oli uusin muoti-ilmiö. Mä nyökkäsin ja häivyin. En mä mitään kirjaa olisi halunnutkaan. Mun oli nälkä.

Juustopatonki maistui tiiliskiveltä. Aurinko poltti mun niskaa. Lumi oli muuttumassa vähitellen vedeksi.

Sun askeleet ratisi asvaltin päälle ripotellulla hiekalla. Sä keinutit lanteitasi kuin huora, mutta huomatessasi mun katselevan itseäsi tuhahdit. 23N pysähtyi sun eteen ja sinä nousit siihen vilkaisten mua vielä bussin ikkunasta.

Asemahallista juoksi horjuen ulos pari nuorta. Toisella oli taivaansininen pipo päässään ja sen sisällä pilviä.

III

Nelikymppinen mies nojasi seinään horjuen, kädessään kaksi kuihtunutta kukkaa. Mä tuijotin taivasta, joka oli synkänvalkoinen. Viime yö oli ollut kylmä niillä kaduilla, joilla olin se viettänyt. Alkoi jo väsyttää.

Sä pyysit heittämään pari markkaa. Sulla oli kirkas lapsenääni, ikää tuskin kolmeatoistakaan vuotta. Sun siniset silmäsi ei sen sinisemmiksi olisi muuttuneet, vaikka mä ne markat sulle olisinkin heittänyt.

Hiekoitukset ratisi jo munkin jalkojen alla. Vastaantulijat tuijotti mun ohi niin varmoina voitoistaan, että häviö hehkui niiden läpi. Vedeksi muuttunut lumi pakasti mun varpaat.

Yritin polttaa tupakan, vaikka savu kirveli mun huulilla. Tie jalkojeni alla oli lämmin mutta ei houkutellut mua enää ollenkaan. Harmaat seinät mun vieressä tuntui tappavan etäisiltä. Silti olisin koska vaan voinut ottaa niistä kiinni. Hämärä mun ympärillä oli kovaa ja kylmää ja mä tiesin, ettei se kuulu mulle. Mun oli nälkä ja mua väsytti ja mä palelin. Mä halusin kotiin.

IV

Aamu paistoi mun kasvoille avoimesta ikkunasta. Siihen olin herännytkin. Puhelin helisi taukoamatta. Mun oli vielä kerättävä hetki voimia vastatakseni. Lumi oli jo melkein sulanut. Vesi haihtuisi nyt taivaalle sataakseen ensi talvena taas lumena alas. Mutta enhän mä silti voinut olla hymyilemättä.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 4b

...ja sen jälkeen

Sä et pelkää enää. Viimeinen enkelinhöyhen muuttuu sun kädelläsi timantiksi, jonka sä annat pudota vetenä maahan. Se elää taas.

Sisällä tuoksuu kodilta, turvallisuudelta. Hiljaisuus tappaa yksinäisyyden pelon, sulkee sen säkkiin, hukuttaa auringonpaisteeseen.

Sun toivosi sirpaleet on teipattu yhteen ja taas se sykkii, lämmin veri virtaa varpaisiin asti. Niiden alla usvamatto narisee. Jonakin aamuna tulee tuuli. Se puhaltaa maton pois.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 4a

Tekstit 4a-4c ovat Munkkiniemen Yhteiskoulun lukion ekaluokkalaisen käsialaa. Lukioikäiseksi kasvaessaan runotyttö alkoi kai vähitellen ajatella entistä abstraktimmin, ja mahdollisesti hän luki hiukan liikaa kafkaa ja nykyrunoutta. Angsti pysyi minkä pysyi, mutta aikanaan hiipuikin. Tyttö myös alkoi puhua itselleen sinä-muodossa - ja nyttemmin on ryhtynyt puhumaan "hänestä".

Kuolemaa

Taivas on sininen ja valkoinen ja myrskynharmaa. Kynän repivä ääni viiltää maailmaan arpia, joista tihkuu ymmärrystä, kuin verta. Ei toimi näin, ei mene... eikä siitä puhuta!
Onko taivaassa reikä? Reikä, josta... josta enkelit eivät näe alas, kun ne ovat niin täynnä itseään, silmät tuijottaen peiliin, mekaaniseen veteen, joka ei enää puhu, ei solise...
Taivaassa on reikä, niin korkealla! Ei ihminen siihen yletä, ei pääse siihen pimeään kylmyyteen, tyhjyyteen. Hyvä; se on niin suuri, että upeat ihmisaivosi merkitsisivät vähemmän kuin villasukkasi huonepölyatomi maailmassa.
Tyhjää. Tuuli jostakin puhaltaa junaan, tekee pyörteen sun jalkojen alla. Sun on kylmä. Entä sitten?
Tunteeko sun turkkisi surua, kun sä lopulta menetät mielenterveytesi jääden tuijottamaan ikkunaasi sulavaa lumihiutaletta? Ei kuolleet itke, eikä tarpeeksi syvältä satutetut, ei milloinkaan.
Sä pelkäät menettää mielenterveytesi, sä pelkäät nähdä kun lumihiutale sulaa, sä pelkäät! Ja suhun sattuu, aivan helvetisti.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 3

Jossain vaiheessa runotytön elämään ilmestyi angsti. Sehän kuuluu tietenkin asiaan. Silloin pitää kirjoittaa tekstejä pelkän järkyttämisen vuoksi (vaikkei sitä itselleen myönnä), ja käsitellä kaikkein karuimpia aiheita mitä mieleensä saa. Teini-ikäisen suoraviivaisessa maailmankuvassa soveltuvia aiheita olivat tietenkin huumeet, väkivalta ja itsemurha. Mutta joka ainoassa löytämässäni tekstissä nämäkin aiheet ovat jollakin tasolla kauniita - vapautumista, romantiikkaa, elämän jatkumista. Haluan ajatella, että se kertoo jotakin minusta.


Uni

Mä katsoin ylös. Kuin vereen kastetut pumpulinpalat oli pilvet taivaalla tappavan kuuman auringon alla. Alhaalla valkoinen kivi välkehti kuin meri.
-Vettä, mä valehtelin itselleni. Ja hyppäsin. Tuuli humisi mun korvissani.
Mä näin silmissäni vielä punaisen elämänjuovan valuvan pitkin marmoria. Ja sitten mä sain nukahtaa, vihdoin.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 2

Pari vuotta myöhemmin pieni runotyttö oli ratkaisevat pari vuotta vanhempi, ja mietti valtavan suuria asioita. Paljonhan hän niistä tiesikin, muttei siinä mielessä kuin kuvitteli. Rakkautta pienen runotytön elämässä oli yllin kyllin, mutta parisuhderakkaus oli paljon kauempana kuin hän ikinä olisi voinut uskoa. Ysiluokkalaisen runotytön tekstin sisältö on mitä on, mutta sana-akrobatiassa on jo jotakin huvittavan tuttua...


Mitä on rakkaus?

Mitä? Siihen en osaa vastata, mutta... se on tuonut paljon. Vai onko? Pari tahraa paperille, kostean, suolaisen tyynyliinan, herkän hymyn ja tipan sydänverta niihin sanoihin, joita en koskaan uskaltanut sanoa.

Mutta olenhan oppinut kertomaan siitä kömpelösti, en sanoilla, en riveillä, en rivien välissä. Se piiloutuu sanojen, kirjanten väliin, toiseksi lauseeksi lauseen alle. Jos sen tuntee, sen löytää jään, kivien ja meriveden altakin, jos ei, ei sitä näe edes paperilta, keskeltä toisia, samaa tarinaa kertovia sanoja.

Siis... älä kysy, vaan katso suoraan taivaanrantaan, jonne aurinko on loputtomat kerrat laskenut; ei vastaus ole sielläkään. Miten se sitten mahtuisi pieneen ihmiseen?


Lopussa on opettajan kommentti: lyhythän tekstisi on, mistä se johtuu? Kenties opettaja kuitenkin ymmärsikin, että pidemmäksi venytettynä kirjoitus olisi lopullisesti kompastunut omaan näppäryyteensä.

Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 1

Kävin tänään kellarissa ja hain vanhan kansion laatikosta, jonka kyljessä lukee "äidin muistoja". Kansiossa on vanhoja tekstejäni ala-asteiästä lukioon saakka - sen jälkeen en pitkään aikaan kirjoittanutkaan juuri mitään. Näitä lapsen kirjoituksia aion käydä itsekseni läpi enemmänkin, ja samalla julkaista täällä, yhden kerrallaan, tai runojen kohdalla ehkä useamman. Jos tämä muistojen ja oman persoonan muodostumisen myllääminen kuulostaa kolmenkympin kriisiltä, antaa sen kuulostaa.

Tämänpäiväisen tekstin kirjoitti Suvi 7B, eli 13-vuotias tyttö, Ressun yläasteella, joka silloin vielä oli Kalevankadun rakennuksessa. Jostakin voi päätellä, että kyseinen tyttö oli jokseenkin eläinrakas. Muistelin tekstin reilusti aikaisempaan ajankohtaan. Olin sitä kirjoittaessani mieleltäni vielä aika pikkuinen - jotenkin kuvittelin, että 13-vuotias tyttö pitäisi itseään jo isompana. Ehkä se vaihe tuli hiukan myöhemmin.

Yksin kotona

Lojun yksin huoneeni lattialla. On hämärää. Ulkona sade ropisee ikkunaan hiljaa. Kissat ovat nukahtaneet sohvalle olohuoneeseen. Hiiret rapistelevat häkeissään. Marsujen häkistä kuuluu vaimeaa kurinaa. Ne juttelevat hiljaa. Rotat kolistelevat ruokakuppejaan. Hiljaisuus kuulostaa mukavalta. Ilma on lämmin ja pehmeä. Tuskin uskallan hengittää, etten ajaisi hiljaisuutta pois. Suljen silmäni. Kaikki ajatukset nukahtavat, eivät tahdo jäädä. Rotta lojuu puruissa kuunnellen ajatusten jalkojen kopinaa, hengityksen hiljaista tuhinaa. Auto kulkee talon ohi suristen kuin kärpänen. Käsi nousee ajamaan sen pois, huitaisee hiukan. Ei ääniä saa herättää, ei hiljaisuutta säikyttää. Hämärä muuttuu pimeydeksi. Televisiotornin valo välkkyy kuin lohduttaen hiljaa. Se on uskollinen ystävä, on ollut jo kahdeksan vuotta. "Ei minulla ole hätää, olen onnellinen", kuiskaan. Valo jatkaa välkyntäänsä, nyt kuin hämärtyneenä, tunnelmaan eläytyen. Hitaasti nousen seisomaan, hiivin olohuoneeseen. Kissa nostaa päänsä, höristää korviaan. Istun sen viereen ja silitän sen pehmeää, harmaata turkkia. Se heilauttaa häntää, nousee seisomaan. Hypähtää alas sohvalta ja kulkee keittiöön äänettömin askelin. Avain raksahtaa lukossa. Hiljaisuus on mennyttä.

Runotyttökerhon avajaiset ovat tänään!

Hetki sitten julkaisin Runotyttökerhon ensimmäisen haasteen ja lähetin facebook-ystävilleni kutsut kerhoon. Toivottavasti osallistujia tulee ainakin muutama, olisi hauskaa lukea myös muiden tulkintoja aiheesta. Olennaisinta kuitenkin on se, että itselläni on nyt tietynlainen "pakko" luovaan kirjoittamiseen - eikä vain tämän tehtävän ajan vaan jatkuvasti, kuukaudesta toiseen, yhä uusien tehtävien myötä.

On onnellista, että aikuisenakin toisinaan törmää ihmisiin, jotka yllyttävät pitämään yllä tiettyä luovuutta.