Mitä voimme tietää todellisuudesta, osa 1: Descartes

Kirjoitin lukion toisella luokalla pitkän tutkielman klassisesta filosofiasta, käyden pikaisesti ja pinnallisesti läpi muutaman olennaisen ajattelijan teorioita. Epätarkkuuksia on varmasti, suoranaisista virheistä en tiedä - huomauttaa saa jos sellaisia löytää. Joka tapauksessa haluan julkaista kirjoituksen, sillä se on minulle itselleni tärkeä, ja siitä saa hyvän kuvan lempeän nenäkkäästä, leikillisen ylimielisestä 17-vuotiaasta runotytöstä. Omat myöhemmät marginaalimerkintäni kirjoitan joukkoon sinisellä kursiivilla, ihanan opettajani merkinnät punakynällä.

Materiaalisesti kannattavan tiedon lisäksi ihminen on läpi aikojen kerännyt myös hyödytöntä, turhaa, jopa häiritsevää tietoa. Jossakin vaiheessa historiaansa hän keksi korottaa tämän "tiedon itsensä vuoksi tietämisen" ymmärryksen korkeimmaksi lajiksi, ehkä siksi, että vaikka ihminen onkin järjestykseen pyrkivä eläin, hänellä on jokin selittämätön viehtymys myös kaaokseen; ja tämän hyödyttömän tiedon tuella usein kaikki hyödyllinenkin saatiin mitätöidyksi.
Kaikkein loistavin esimerkki tästä päättömyydestä, jota muuten filosofiaksikin kutsutaan, on klassinen kysymys: "mitä voimme tietää todellisuudesta?" Useimmat filosofit ovat, ainakin jossakin päättelyketjunsa vaiheessa, vastanneet ettemme (paljon) mitään. Silti jokaista on seurannut toinen, joka tietysti on uskonut pääsevänsä edes hiukan vielä lähemmäs totuutta kuin edeltäjänsä. => Filosofian idea on etsiä hellittämättä totuutta. Kun löydetään vastaus => uusi tieteenlaji, mutta filosofi jatkaa matkaansa.

Yksi suuren yleisön eniten tuntemista tämän kysymyksen pohtijoista on René Descartes, joka systemaattisesti epäili jokaikistä elämänsä aikana kuulemaansa sanaa, kaikkia saamiaan havaintoja. Näin hän huomasi, ettei hän voi tietää, onko takkaa jonka lämmössä hän istui edes olemassa! Ehkä hän nukkui ja näki unta takasta, ehkä joku - tai jokin - huijasi häntä, epämääräisistä motiiveista tai puhtaasta ilkeydestä syötti hänen aivoihinsa illuusiota takasta. Sittenkin hän tiesi jotakin, nimittäin sen, että joka tapauksessa oli oltava joku, joka epäili tulevansa huijatuksi; cogito, ergo sum - ajattelen, siis olen. (Sitä, että olisi mahdollista, että ajatukset olisivat ilman ajattelijaa, tai edes, että ajatukset olisivat ilman nimenomaan häntä ajattelijanaan, hän ei tullut ajatelleeksi.)
Kohta Descartes huomasi tietävänsä jotakin muutakin: vaikka kaikki hänen havaitsemansa oli takuulla epätäydellistä, hän tiesi, mikä on täydellisyys (eihän hän muuten olisi myöskään tiennyt, mikä ei ole täydellisyys); ja tälle täydelliselle hän antoi nimen jumala. Hän myönsi kyllä, ettei olemukseen ilman muuta kuulu olemassaolo; eihän esimerkiksi Hamlet ole olemassa, vaikka hänellä onkin luonteenpiirteitä. Mutta jumala olikin poikkeus. Onhan selvää, että olemassaoleva on olematonta täydellisempi, ja kun kerran tämä jumala oli täydellinen, hänen oli myös oltava olemassa. Ja koska täydellinen ei voinut valehdella, tämä jumala ei voinut Descartesia huijata. Kun jumala oli luonut Descartesin, hän oli kuitenkin luonut häneen vahvan uskon ulkomaailman olemassaolosta, mikä ei tietenkään siis voinut olla huijausta, joten loppujen lopuksi hän lohdullisesti huomasikin istuvansa tulen lämmössä takkansa edessä. Mutta ilmeisesti jumala oli kuitenkin luonut myös epäuskon? Sillä Descarteshan epäili! Mutta kuinka on, Descartes, voiko mikään täydellinen luoda mitään epätäydellistä? Mikä ettei, helppoahan se on. (Varsinkin jos epäonnistuu.) Epäonnistuva täydellinen? Ja vaikka se olisikin mahdollista, eikö silti ole myös mahdollista, että jokin muu, epätäydellinen, on luonut maailman?