Pari vuotta myöhemmin pieni runotyttö oli ratkaisevat pari vuotta vanhempi, ja mietti valtavan suuria asioita. Paljonhan hän niistä tiesikin, muttei siinä mielessä kuin kuvitteli. Rakkautta pienen runotytön elämässä oli yllin kyllin, mutta parisuhderakkaus oli paljon kauempana kuin hän ikinä olisi voinut uskoa. Ysiluokkalaisen runotytön tekstin sisältö on mitä on, mutta sana-akrobatiassa on jo jotakin huvittavan tuttua...
Mitä on rakkaus?
Mitä? Siihen en osaa vastata, mutta... se on tuonut paljon. Vai onko? Pari tahraa paperille, kostean, suolaisen tyynyliinan, herkän hymyn ja tipan sydänverta niihin sanoihin, joita en koskaan uskaltanut sanoa.
Mutta olenhan oppinut kertomaan siitä kömpelösti, en sanoilla, en riveillä, en rivien välissä. Se piiloutuu sanojen, kirjanten väliin, toiseksi lauseeksi lauseen alle. Jos sen tuntee, sen löytää jään, kivien ja meriveden altakin, jos ei, ei sitä näe edes paperilta, keskeltä toisia, samaa tarinaa kertovia sanoja.
Siis... älä kysy, vaan katso suoraan taivaanrantaan, jonne aurinko on loputtomat kerrat laskenut; ei vastaus ole sielläkään. Miten se sitten mahtuisi pieneen ihmiseen?
Lopussa on opettajan kommentti: lyhythän tekstisi on, mistä se johtuu? Kenties opettaja kuitenkin ymmärsikin, että pidemmäksi venytettynä kirjoitus olisi lopullisesti kompastunut omaan näppäryyteensä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat erittäin tervetulleita, kiitos!