Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 1

Kävin tänään kellarissa ja hain vanhan kansion laatikosta, jonka kyljessä lukee "äidin muistoja". Kansiossa on vanhoja tekstejäni ala-asteiästä lukioon saakka - sen jälkeen en pitkään aikaan kirjoittanutkaan juuri mitään. Näitä lapsen kirjoituksia aion käydä itsekseni läpi enemmänkin, ja samalla julkaista täällä, yhden kerrallaan, tai runojen kohdalla ehkä useamman. Jos tämä muistojen ja oman persoonan muodostumisen myllääminen kuulostaa kolmenkympin kriisiltä, antaa sen kuulostaa.

Tämänpäiväisen tekstin kirjoitti Suvi 7B, eli 13-vuotias tyttö, Ressun yläasteella, joka silloin vielä oli Kalevankadun rakennuksessa. Jostakin voi päätellä, että kyseinen tyttö oli jokseenkin eläinrakas. Muistelin tekstin reilusti aikaisempaan ajankohtaan. Olin sitä kirjoittaessani mieleltäni vielä aika pikkuinen - jotenkin kuvittelin, että 13-vuotias tyttö pitäisi itseään jo isompana. Ehkä se vaihe tuli hiukan myöhemmin.

Yksin kotona

Lojun yksin huoneeni lattialla. On hämärää. Ulkona sade ropisee ikkunaan hiljaa. Kissat ovat nukahtaneet sohvalle olohuoneeseen. Hiiret rapistelevat häkeissään. Marsujen häkistä kuuluu vaimeaa kurinaa. Ne juttelevat hiljaa. Rotat kolistelevat ruokakuppejaan. Hiljaisuus kuulostaa mukavalta. Ilma on lämmin ja pehmeä. Tuskin uskallan hengittää, etten ajaisi hiljaisuutta pois. Suljen silmäni. Kaikki ajatukset nukahtavat, eivät tahdo jäädä. Rotta lojuu puruissa kuunnellen ajatusten jalkojen kopinaa, hengityksen hiljaista tuhinaa. Auto kulkee talon ohi suristen kuin kärpänen. Käsi nousee ajamaan sen pois, huitaisee hiukan. Ei ääniä saa herättää, ei hiljaisuutta säikyttää. Hämärä muuttuu pimeydeksi. Televisiotornin valo välkkyy kuin lohduttaen hiljaa. Se on uskollinen ystävä, on ollut jo kahdeksan vuotta. "Ei minulla ole hätää, olen onnellinen", kuiskaan. Valo jatkaa välkyntäänsä, nyt kuin hämärtyneenä, tunnelmaan eläytyen. Hitaasti nousen seisomaan, hiivin olohuoneeseen. Kissa nostaa päänsä, höristää korviaan. Istun sen viereen ja silitän sen pehmeää, harmaata turkkia. Se heilauttaa häntää, nousee seisomaan. Hypähtää alas sohvalta ja kulkee keittiöön äänettömin askelin. Avain raksahtaa lukossa. Hiljaisuus on mennyttä.