Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 4c

I

Mä haparoin taskustani kättä käteeni. Mitään röökiaskia merkitsevämpää ei löytynyt, joten sytytin tupakan. Olipa edes jotakin tekemistä.

Olin viime yönä vannonut tuolin varjolle seinälläni etten enää koskaan menisi siihen kahvilaan, mutta mihinkään muualle en enää osannut tietä.

Ja taas satoi lunta. Kevät oli tullut jo monta kertaa tänä vuonna, mutta yhtä monta kertaa se oli lähtenytkin. No tietenkin, mitä lumesta, kaunistahan se oli, mutta niin pirun kylmää ja vähänkin lämmetessään märkää...

Kahvilan ovi sihahti auetessaan, sen väliin jäi rypistetty paperinpala. Mä ostin kahvin ja istuin nurkkapöytään tuijottamaan muita pahantahtoisesti. Niistä se ei ollut yhtään hauskaa, mutta eihän mustakaan.

Kadulla tuuli. Nuori tyttö katsoi kahvilaan ohi mennessään siristäen silmiään. Sen kädestä piti poika, jolle tuuli näytti olevan aivan liikaa.

Kun sä astuit sisään, sun mukanasi tuli lunta. Ja tätä röökinhajuista ihmisakvaariotani mä olin luullut turvapaikaksi sen jäätävyydeltä. No, se sulikin lattialle pienenpieniksi pisaroiksi ja haihtui saman tien. Sä kysyit, voitsä istua mun pöytään. Mä ravistin päätäni mutta silti sä istuit. Sulla oli sirot pienet kädet, 50-luvun filmitähden vartalo ja hakaneuloja mekossasi. Sä luit Voltairea hymyilemättä eikä me vaihdettu enää sanaakaan.

Olin unohtanut tapahtuneen pari kuukautta sitten, mutta paha olo oli jäänyt kuin elämäntavaksi. Apurahat ja loska ja aamut, jotka päivä päivältä tuli aikaisemmin. Kaverit oli luovuttaneet jo aikaa sitten, yksikään ei enää soitellut mulle. Postia tuli vaan verovirastolta, pankilta ja sähkölaitokselta, ja aina välillä kustantajalta; ei kiitos, ei ketään kiinnosta tarina jossa ei tapahdu mitään, ei se istu sun imagoon. Kaikki vaan tahtoo sitä tuttua verta tuttujen ihmisten valtimoista, ne haluaa koko kaupungin, ei ketään kiinnosta pikkukapakan pöydän tahrat.

Mä tuijotin sun maihareita. Pölyttynyttä, läikikkääksi kulunutta, joskus ennen kai mustaa nahkaa. Sivistyneesti sä kopautit röökisi tuhkat tuhkakuppiin. Taivas oli täynnä lunta. Mä vihasin sua jo nyt. Sä laitoit Voltairen olkalaukkuusi, nousit ja lähdit pois. Me ei nähty enää koskaan.

II

Se murskasi mun tyhjän röökiaskin jalkojensa alle. Pilkallisesti aurinko kimmelsi sen lakeerikengillä. Mä en jaksanut ees toivoa sen liukastuvan.

Kahvila oli melkein tyhjä. Pyysin kahvin, mutta kävelin ulos saman tien, tuntien niskassani tytön ällistyneen katseen. Koskahan olin viimeksi syönyt? Ja kuka siitä välitti?

Jouduin jotenkin Stockalle. Siellä kuljin edestakaisin hissillä ohitusnappi pohjassa, kunnes se kuitenkin avasi ovensa. Sisään astui poika, jonka hiukset oli vetyperoksidiblondatut ja housunlahkeet laahasi maata. Se antoi mulle lapun jossa kerrottiin jotakin turkiksista. Rypistin sen taskuuni ja katsoin poikaa äänettä.

Ne kirjat oli kuulemma loppu. Ne oli uusin muoti-ilmiö. Mä nyökkäsin ja häivyin. En mä mitään kirjaa olisi halunnutkaan. Mun oli nälkä.

Juustopatonki maistui tiiliskiveltä. Aurinko poltti mun niskaa. Lumi oli muuttumassa vähitellen vedeksi.

Sun askeleet ratisi asvaltin päälle ripotellulla hiekalla. Sä keinutit lanteitasi kuin huora, mutta huomatessasi mun katselevan itseäsi tuhahdit. 23N pysähtyi sun eteen ja sinä nousit siihen vilkaisten mua vielä bussin ikkunasta.

Asemahallista juoksi horjuen ulos pari nuorta. Toisella oli taivaansininen pipo päässään ja sen sisällä pilviä.

III

Nelikymppinen mies nojasi seinään horjuen, kädessään kaksi kuihtunutta kukkaa. Mä tuijotin taivasta, joka oli synkänvalkoinen. Viime yö oli ollut kylmä niillä kaduilla, joilla olin se viettänyt. Alkoi jo väsyttää.

Sä pyysit heittämään pari markkaa. Sulla oli kirkas lapsenääni, ikää tuskin kolmeatoistakaan vuotta. Sun siniset silmäsi ei sen sinisemmiksi olisi muuttuneet, vaikka mä ne markat sulle olisinkin heittänyt.

Hiekoitukset ratisi jo munkin jalkojen alla. Vastaantulijat tuijotti mun ohi niin varmoina voitoistaan, että häviö hehkui niiden läpi. Vedeksi muuttunut lumi pakasti mun varpaat.

Yritin polttaa tupakan, vaikka savu kirveli mun huulilla. Tie jalkojeni alla oli lämmin mutta ei houkutellut mua enää ollenkaan. Harmaat seinät mun vieressä tuntui tappavan etäisiltä. Silti olisin koska vaan voinut ottaa niistä kiinni. Hämärä mun ympärillä oli kovaa ja kylmää ja mä tiesin, ettei se kuulu mulle. Mun oli nälkä ja mua väsytti ja mä palelin. Mä halusin kotiin.

IV

Aamu paistoi mun kasvoille avoimesta ikkunasta. Siihen olin herännytkin. Puhelin helisi taukoamatta. Mun oli vielä kerättävä hetki voimia vastatakseni. Lumi oli jo melkein sulanut. Vesi haihtuisi nyt taivaalle sataakseen ensi talvena taas lumena alas. Mutta enhän mä silti voinut olla hymyilemättä.