Kun runotyttö oli vielä pienempi, osa 4a

Tekstit 4a-4c ovat Munkkiniemen Yhteiskoulun lukion ekaluokkalaisen käsialaa. Lukioikäiseksi kasvaessaan runotyttö alkoi kai vähitellen ajatella entistä abstraktimmin, ja mahdollisesti hän luki hiukan liikaa kafkaa ja nykyrunoutta. Angsti pysyi minkä pysyi, mutta aikanaan hiipuikin. Tyttö myös alkoi puhua itselleen sinä-muodossa - ja nyttemmin on ryhtynyt puhumaan "hänestä".

Kuolemaa

Taivas on sininen ja valkoinen ja myrskynharmaa. Kynän repivä ääni viiltää maailmaan arpia, joista tihkuu ymmärrystä, kuin verta. Ei toimi näin, ei mene... eikä siitä puhuta!
Onko taivaassa reikä? Reikä, josta... josta enkelit eivät näe alas, kun ne ovat niin täynnä itseään, silmät tuijottaen peiliin, mekaaniseen veteen, joka ei enää puhu, ei solise...
Taivaassa on reikä, niin korkealla! Ei ihminen siihen yletä, ei pääse siihen pimeään kylmyyteen, tyhjyyteen. Hyvä; se on niin suuri, että upeat ihmisaivosi merkitsisivät vähemmän kuin villasukkasi huonepölyatomi maailmassa.
Tyhjää. Tuuli jostakin puhaltaa junaan, tekee pyörteen sun jalkojen alla. Sun on kylmä. Entä sitten?
Tunteeko sun turkkisi surua, kun sä lopulta menetät mielenterveytesi jääden tuijottamaan ikkunaasi sulavaa lumihiutaletta? Ei kuolleet itke, eikä tarpeeksi syvältä satutetut, ei milloinkaan.
Sä pelkäät menettää mielenterveytesi, sä pelkäät nähdä kun lumihiutale sulaa, sä pelkäät! Ja suhun sattuu, aivan helvetisti.