Taisin lakata jo vuosia, vuosikymmen sitten uskomasta vääjäämättömään, kohtalonomaiseen rakkauteen. Satujutuksi sen uskoin, ja sitähän se kai onkin. Varsinaiseen ennalta kirjoitettuun kohtaloon sinällään en ole tainnut koskaan uskoakaan. En tiedä, uskonko ja olenko joskus uskonut, että joku tai jokin tarkoitushakuisesti ohjaisi elämääni jostakin ”ylempää”. Olen halunnut elämäni aikana uskoa vaikka mihin, mutta järkeni ja sieluni eivät oikein koskaan ole tulleet toimeen keskenään. Jompi kumpi tuntuu haraavan vastaan melkein joka asiassa.
On silti vaikea olla uskomatta pegasoksiin, jos sellainen elää puolikesynä takapihan niityllä. Puolikesynä vain, ei sitä voi talliin sulkea eikä kouluttaa, mutta tiedän silti, ettei se mihinkään koskaan lähde. Tiedän sen, koska se on kohtalonomaista, vääjäämätöntä. ”Ylhäältä” tai pikemminkin ehkä sisältä ohjattua, joka tapauksessa väistämätöntä ja kiistämätöntä. Kyseessä on täydellisen tyylipuhdas kehäpäätelmä, ja tiedän sen vallan mainiosti. Uskon kohtaloni vääjäämättömyyteen, koska se on niin... vääjäämätöntä.
Järki taitaa olla periksiantamattomuudessaan teini-ikäinen. Sielu sen sijaan on niin lapsekas, että luulen sen olevan jo aika iäkäs. Sielun vaellukseen viittaan vain hiukan, taiteellisena tehokeinona, yrityksenä ymmärtää itseäni. Niinkuin minä nyt mitään ymmärtäisin. Sen silti tiedän, että olen paljon enemmän minä pegasos takapihallani kuin sellaista ilman. Olen enemmän minä kun olen lopulta löytänyt sinut, ja jaksan siksi uskoa siihen mitä meillä on kenties aina ollutkin.
Rakas, siksi saatan nauraa päin naamaasi, kun kysyt mitä jos -kysymyksiäsi. Lähdenkö luotasi, jos..? En. Ei minulla yksinkertaisesti ole sellaista mahdollisuutta. Tokihan järkeni tietää, että minullakin on ihmisolennon vapaa tahto, joka kyllä tekisi fyysisesti mahdolliseksi kävellä pois. Ei se silti onnistuisi. I run to you like the river song.
