Omena

Todellisuudessa olen omena. Äitini oli omenapuu, merituulen käppyräiseksi kasvattama. Hänen oksaltaan putosin, kierin kalliota alas ja jäin kirpeän vihreänä makaamaan rantahietikkoon, puolittain ajopuun alle. Alkuun pelkäsin lokkien laskeutuvan nokkimaan pintaani, mutta pian huomasin saavani olla eläimiltä aivan rauhassa. Vain suolainen tuuli ruostuttaa hiljalleen pintaani kohdasta, jossa emalointi on palanut puhki.

Toki kimallan vihreänä rannan auringossa, mutta sydämeni on hiilenmusta. Olisi kaunista maatua tähän, olla ensi kesänä kasvualustana rentukoille ja kurjenmiekoille. Hedelmällinen hiilisydämeni on kuitenkin kauniin, lujan metallikuoreni suojissa, eikä edes siitä siksi ole iloa kenellekään.

Yhden ainoan illan olin tarpeellinen. Pitkän kalpean yön hohkasin lämpöä rannan viileyteen, ruokin nauravia ihmisiä ympärilläni. Hiilisydämeni kuumeni liikaa, ja niin sain emalikuoreni puhki palaneena jäädä yksin rantaan, puolittain ajopuun alle.

Siitä hetkestä lähtien olen ollut omena.