Mitä voimme tietää todellisuudesta, osa 4: Hume

Neljäs palanen tätä tutkielmaa... Melkein puolivälissä mennään. Jep, se oli aika perusteellinen pintaraapaisu. Sininen kursiivi on edelleen myöhempää kommentointiani.

Descartesin, Locken ja Berkeleyn seuraajaksi ilmoittautui David Hume, joka poimi jokaisen edeltäjänsä puheista epäilyksettömimmät sanat. Descartesin tavoin hän epäili lakkaamatta kaikkea; Lockea hän myötäili sanoessaan olevansa tiedon suhteen täydellisesti epäluotettavien aistiensa varassa; Berkeley:iin hän yhtyi ilmoittaessaan, ettei aineellista substanssia ole. Mutta tästä hän jatkoi vielä paljon pidemmälle. Ei henkistäkään substanssia ole, hän väitti. Emmehän voi havaita minkäänlaista sielua sellaisenaan. Tosin voimme yhdistellä sellaisen saamistamme tunteista ja ajatuksista, mutta voimmehan samalla tavoin yhdistellä variksesta, Mansikista ja naapurin tädin takin väristä lilan lentävän lehmän. Eihän meidän mielikuvamme sellaisesta sitä olemassaolevaksi tee. Voimme vain ja ainoastaan tietää, että on olemassa jokin tietoisuus, jolla on mielikuva meinä olemisesta: ajattelee, siis on.
Eikä tämä Ainoa Varma Olemassaoleva voi edes tietää, vaikka se ei tällä hetkellä voikaan lentää, etteikö se siihen huomenna kykenisi. Ei edes, ettei se siihen todennäköisesti kykene. Ei se voi päätellä menneestä tulevaa. (Oikeastaan se ei voi edes tietää, että on mennyttä tai tulevaa; on aivan mahdollista, että se on olemassa ainoastaan tällä hetkellä, ja että sen muistot menneestä ovat vain huijausta tai harhaa, mutta tätä Hume ei huomannut!) Paljon sanottu, tyttöseni, et sinä Humea noin hyvin tunne. Aivan kaikkien asioiden tapahtumiseen on aivan yhtä suuri todennäköisyys, ja vaikka tämä todennäköisyys onkin mitättömän pieni, silti tietoisuus uskoo jotakin tapahtuvan - tosin sekään ei missään nimessä ole yhtään sen todennäköisempää kuin se, ettei mitään tapahtuisikaan! Näin Hume teki maailmasta täydellisen nihilistisen, mielettömän, mahdottoman elinpaikan ihmiskunnalle. Vain yksi tietoisuus kellui kenties järjettömiä asioita havainnoiden keskellä kenties jotakin, kenties ei mitään, tietämättä yhtään mistään yhtään mitään.
Joka tapauksessa hän itse nukkui, söi, keskusteli ystäviensä kanssa... Miksi ihmeessä? Mikä sai hänet (tai olemassaolevan tietoisuuden sen illuusion, joka luuli olevansa Hume) niin tekemään? Hume vastasi vain olevansa tottunut siihen. Mitään emme voi tietää, mutta teemme silti oletuksen, että olemme olemassa ja että maailma jatkuu pääpiirteissään samanlaisena kuin olemme sitä ennenkin havainnoineet. Kaiken tämän vain, koska se on tapanamme. Silti, vaikka Humen skeptisyyden kaivo tuntuu olevan pohjaton, hän siis unohtaa epäillä yhtä asiaa: tämän tietoisuuden itsensä toimintaperiaatteiden jatkuvuutta. Pelkurimaisesti vielä hänkin haluaa, että vaikka hän itse ei ehkä olekaan olemassa, on jotakin, tietoisuus, johon hän voi ajatustensa olemassaolon kiinnittää, ja että, vaikkei mistään muusta mitään voikaan tietää, silti tämä tietoisuus on jatkuva ja siten tietyllä tasolla jopa ymmärrettävissä oleva.
Toisaalta on huomattavissa toisenkin tyyppinen ihmettelyn aihe. Humehan huomautti, ettemme voi tietää, tuleeko maailma huomenna jatkumaan pääpiirteissäänkään samanlaisena kuin eilen. Mutta voiko mikään lopulta pääpiirteissään muuttua? Onhan oltava olemassa maailmalle jokin määritelmä, perusasiat, joista tiedämme että jokin kappale on maailma. Jos nämä perusasiat muuttuvat, emme voi enää kutsua havainnointimme kohteena olevaa kappaletta maailmaksi. Näin ollen maailma ei ole muuttunut miksikään, sen aineellisen olemassaolon havainnointi vaan on ainakin meidän osaltamme loppunut.