...ja mitä sitten, jos se ei meitä edes liikuta? osa 4: Sartre

Eksistentiaaliseen kriisiin on hyvä lopettaa tämä sarja.

Myös Jean-Paul Sartre hautasi Jumalan, mutta toisin kuin Nietzsche, hän ei tanssinut haudalla. Kun ei ole Jumalaa, ei hänen mukaansa myöskään ole ihmisyyttä missään yleisessä mielessä; on vain miljoonia ja taas miljoonia yksilöitä. Eihän ole luojaa, jolla olisi jonkinlainen "muotti" ihmisyydestä, joten jokaisen ihmisen erikseen on ensin oltava olemassa ja ymmärrettävä se, ja sitten tehtävä itsestään jotakin; eksistentia, tiedostettu olemassaolo, edeltää ihmisellä essentiaa, olemusta.

Katsoessaan lokerikkoa jossa ihmiset olettivat olevansa Sartre näki kyllä monia kyyhöttämässä kiltisti niissä kohdissa, joihin yhteiskunta heidät oli tyrkännyt, mutta myös useita, jotka innokkaasti kiipeilivät koko elämänsä lokerosta toiseen, kyhäsivät rakennelman päälle ikioman lokeronsa tai kieltäytyivät lokeroitumasta lainkaan. Aivan kuten jo Kierkegaard oli todennut, Sartrekin ilmoitti, että nämä itsepäisiltä vaikuttavat olennot olivat muita enemmän olemassa, että heidän eksistenssinsä oli muiden yksilöiden eksistenssiä vahvempi, sillä he toteuttivat itseänsä, tekivät itsestänsä sitä mitä halusivat kysymättä siihen enemmistön lupaa.

Mutta vaikka Sartrelta saamamme lupa itsemme luomiseen vaikuttaa alkuun loistavalta, syvemmälle katsoessamme huomaamme, ettei se sitä ole. Minun nimittäin on pakko luoda itseni, sitä tosiasiaa en voi paeta. Minun on mietittävä mitä haluan olla ja tultava siksi, jos en halua olla vailla itseäni. Sitäpaitsi kun olen itse luonut itseni, en voi vedota perisyntiin tai Jumalan tahtoon; teen pahaa koska päätän niin, koska teen jotakin minkä olen määritellyt "pahaksi". Olen itse täydessä vastuussa itselleni jokaikisestä teostani ja ajatuksestani, en ikinä pääse vastuustani hetkeksikään. Jopa ne, jotka kiltisti nyhjöttävät toisten määräämissä lokeroissa, päättävät täysin yksin, vaikkakin vain totella enemmistöä; he kyllä määrittelevät itsensä ja mielipiteensä merkityksettömiksi, mutta sittenkin he määrittelevät ne!

Ja aivan kuin tämä sisäinen sekasortoni ei riittäisi, tämä maailma sisältää miljardeja ihmisiä, joiden teot eivät ole millään tavoin riippuvaisia minun päätöksistäni. He päättävät itsestään ja elämästään aivan yhtä vapaasti kuin minäkin. Tuloksena on ymmärrettävästi aivan absurdi maailma, jotakin aivan täydellisesti hallintani ja kaikkien teorioiden hallinnan ulkopuolista, joka kulkee suuntaansa odottamatta yhtäkään pientä ihmistä.

Tämä ei voi olla aiheuttamatta ahdistusta. Kuitenkaan suurinkaan ahdistus ei poista vapauttani, radikaalia hillitöntä vapauttani, jonka Sartre ällistyttävästi onnistuu sitomaan nilkkaani kuin kiven. Koska maailma on käsittämätön ja järjestelmien ulottumattomissa, ei minullakaan ole mitään järkevää syytä toimia minkään itseni ulkopuolisen päätöksen mukaan. Kun joka aamu herätessäni oletan, että minun on mentävä kouluun ja opiskeltava ahkerasti, minä oikeastaan vain valehtelen itselleni. Ei minun ole pakko. Minusta on vain lohdullista uskoa, että minun on pakko, kuvitella, etten oikeastaan tee sitä omasta vapaasta tahdostani vaan koska minut siihen käsketään. Tosin on totta, että kieltäytyessäni saisin rangaistuksen, mutta voisinhan olla piittaamatta siitäkin. Minulla on aina vähintäänkin vapaus valita suhtautumiseni, asenteeni. Niin kauan kuin minulla on kyky tahtoa, olen auttamattomasti sidottu vapauteeni, jota en edes pyytänyt saada. Minut vain heitettiin täydellisen absurdiin maailmaan mielipidettäni kysymättä - kaikesta muusta minun on pakko päättää, halusin tai en.