...ja mitä sitten, jos se ei meitä edes liikuta? osa 1

Muinainen filosofian tutkielmani oli kaksiosainen. Toinen osa alkaa tästä.

Ihminen, joka lukee filosofiaa, ei voi olla huomaamatta tiettyä platonistista juostetta, joka kulkee läpi historian: suurimmat filosofit kautta aikojen ovat nikkaroineet pieniä laatikostoja, antaneet jokaiselle laatikolle nimeksi jonkin käsitteen, mieluimmin sellaisen jota kukaan muu ei niille ole vielä keksinyt antaa, ja jaotelleet todellisuuden sievästi näihin lokeroihin helposti ymmärrettäväksi järjestelmäksi. Siis aivan päinvastoin kuin Sokrates, joka vanhan kliseen mukaan oli suuri juuri siksi, koska tiesi mitä ei tiennyt, he kiinnittivät huomionsa juuri siihen mitä eivät tienneet, kutsuivat sitä todellisuudeksi ja paloittelivat sen kuin kakun. Niin he mitätöivät kaiken sen, mitä ehdottoman varmasti tiesivät: oman olemassaolonsa.

Silti poikkeuksiakin löytyy. Monet äärimmäisen kiinnostavat ajattelijat ovat huomauttaneet, että eikö kaikkein todellisin todellisuus sittenkin ole täysin subjektiivinen, das Ding an sich für mich. Jos kerran objektiivinen todellisuus tulee aina olemaan ulottumattomissamme, mitä me siitä piittaammekaan? Ja vaikka se olisi kehyksissä seinällä, mitä me siitä sittenkään piittaisimme? Minä olen kuitenkin aina oman maailmani keskipiste, eikä siinä olisi mitään järkeäkään, jos antaisin muun ihmiskunnan sen vallata ja lymyäisin elämäni takimmaiseen nurkkaan itseäni piiloon.