Mitä voimme tietää todellisuudesta, osa 5: Kant

Filosofian tutkielmani ensimmäisen osan viimeinen kappale, olkaa hyvät. Toivottavasti edes joku jossakin jaksaa myös lukea näitä... tunnustakaa! Edelleen, sininen kursiivi on omia myöhempiä merkintöjäni, punakynä opettajan kommentteja.

Immanuel Kantkin tunsi vetoa tätä omituista tiedon osa-aluetta, metafysiikkaa kohtaan, mutta itselleen luonteenomaisella matemaattisella tarkkuudella hän halusi ensin selvittää, onko metafysiikka ylipäätään mahdollista. Empiristit, kuten Locke, sanoivat, että koska kaikki tieto on peräisin havainnoista emmekä voi havaita sellaisia asioita kuin maailman alkuhetki ja ehdottoman varma todellisuus, on niitä tutkiva filosofia täysin mieletöntä. Ja oikeastaan he harjoittivat sitä jo niin sanoessaan! Toisaalta taas rationalistit, esimerkiksi Descartes, väittivät tällaisenkin tiedon olevan järjen ulottuvilla, järjen, joka heidän mielestään oli ainoa todellinen tiedon lähde.

Siispä Kant päätti lopettaa tämän empiristien ja rationalistien välisen eipäs-juupas-kiistan, joka hänen mielestään pysäytti täysin filosofian edistymisen. Hän ilmoitti molempien osapuolien tietävän osan totuudesta: on olemassa aisteista riippumatonta, järkeen perustuvaa tietoa (esim. matematiikka), jota hän kutsui tiedoksi a priori; mutta on myös kokemukseen perustuvaa tietoa (esim. luonnontieteet), tietoa a posteriori. Mutta sitten Kant huomauttaa, että on myös toinen tapa jakaa tieto sieviin pieniin lokeroihin. On kolo analyyttiselle, selittävälle tiedolle, joka seuraa käsitteen määritelmästä tai sisältyy siihen, eikä siten laajenna tietoamme, ja toinen synteettiselle tiedolle, joka on uutta tietoa, jota ei voi päätellä deduktiivisesti määritelmästä.

Nämä kaksi jaottelutapaa kuulostavat hyvin samanlaisilta, ja vaikuttaa itsestään selvältä, että a priorinen tieto on analyyttista, kuten lause "vasen käteni on käsi", ja a posteriorinen taas synteettistä, kuten tietoni siitä, että mainittu vasen käteni on tällä hetkellä tietokoneeni näppäimistöllä. Kant nimesi kuitenkin vielä kolmannenkin tiedon lajin. Hän sanoi, että on myös synteettistä a priori -tietoa. Järkeen perustuvaa, määritelmästä seuraamatonta tietoa? Kuulostaa epäilyttävältä, mutta...

Oletetaan, että minulla on käsi. Se voi olla taskussani, pöydällä, jääkaapissa... miltei missä vaan. Mutta joka tapauksessa se on jossakin! Käden määritelmään ei sisälly, että se on jossakin tietyssä paikassa, mutta silti järjelläni tajuan, että sillä väistämättä on jokaisella ajan hetkellä jokin sijainti. Kättä, joka olemassaolostaan huolimatta ei olisi missään, Kant ei voinut kuvitella. Eikö sijainti tässä tapauksessa pikemminkin kuulu olemassaolemisen kuin käden määritelmään? (Mutta onko jonkin asian kuvittelemisen mahdottomuus jokin syy evätä siltä olemassaolo?)

Mutta jos Kantilta kysyisi, onko käteni loppujen lopuksi olemassa, toisin sanoen millainen on todellisuus, "oliot sinänsä", das Ding an sich, hän vastaisi, että kysymykseni on mieletön enkä ikinä tule saamaan siihen varmaa vastausta. Paljon tärkeämpää Kantin mukaan on se, millaisena me maailman havaitsemme, das Ding für uns, "oliot meille". Käytännössä siis sitä tärkeämpää, onko kivi olemassa, on se, putoaako se jos heitän sen ilmaan, ja jos se putoaa varpailleni, sattuuko se. Ja kivi putoaa ja minuun sattuu, Kantin mukaan ainakin. Ei siksi, että kivi luonnostaan putoaisi, vaan koska ihmisen rakenteeseen kuuluu uskoa, että ilmaan heitetty kivi putoaa. Sitä emme voi tietää, ovatko syyt (heittäminen) ja seuraukset (putoaminen ja kipu), toisin sanoen kausaalisuus, "maailmassa sinänsä" edes olemassa, mutta joka tapauksessa ihminen sisällyttää sen kaikkiin havaintoihinsa, sillä se kuuluu ihmisyyteen, ihmisen rakenteeseen. Jos esimerkiksi rotta näkisi heitetyn kiven jäävän ilmaan leijumaan, se tuskin kiinnostuisi ilmiöstä missään määrin. Tämä ei siis johdu rotan typeryydestä, siitä, ettei se ymmärrä painovoimalakia, vaan siitä, että painovoimalaki on vain ihmisen tietoisuuden ominaisuus.

Entä sitten lapsi? Sama pieni olio, joka jaksaa riemuita jokaisesta uudesta asiasta miltei rasittavuuteen asti, tuskin suuresti hämmentyisi, jos puurolautanen äkkiä, ilman näkyvää syytä, lennähtäisi kattoon. Kant vain ilmoittaa, ettei lapsen järki ole vielä kehittynyt, koska hän ei ole vielä saanut tarpeeksi havaintoja. Tuntuu vaan hieman omituiselta, että havainnon ennakkoehdot tarvitsevat havaintoja kehittyäkseen. Miten voisi olla tyhjä järki? Mieti tota pässi! Mutta Kant olis kyllä voinut hankkia lapsia.

Joka tapauksessa kausaliteetti ei ole ainoa tapamme jäsennellä havaintojamme. Ensin heitin kiven, sitten se lähti putoamaan, sitten se osui varpaisiini ja lopulta tunsin kipua. Olen siis sisällyttänyt havaintooni erilaisia sijainteja, kuten käteni, ilman ja varpaat, ja ajan, joka kulkee hetki hetkeltä eteenpäin ja jonka jokaisessa kohdassa jotakin on tapahtumassa. Nämäkin asiat, jotka kuuluvat niihin 12:n käsitteeseen (ykseys, moneus, kaikkeus, satunnaisuus, mahdollisuus, olemassaolo, välttämättömyys...), joita Kant kutsui kategorioiksi, ovat vain inhimillisen mielen ennakkoehtoja. Koska kaikki ihmiset käsittävät havaintonsa samojen kategorioiden mukaan, maailmaa sellaisena kuin se meille ilmenee voidaan havainnoida täysin objektiivisesti.

Mutta miten sitten loppujen lopuksi käy metafysiikan? Jos kerran emme voi saada tietoa maailmasta an sich, miksi sitten pohtisimme sellaisia asioita kuin maailman syy? Ja Kant vastaa: koska se kuuluu ihmisen rakenteeseen! Kausaliteetti on osa minua, joten järkeni perustarve on miettiä aivan kaikkia syitä ja seurauksia, vaikka ymmärtäisinkin, etten niitä koskaan saa tietää. Samoin on laita Jumalankin suhteen: en saa ikinä tietää, onko Jumala, mutta uskominen on silti käytännöllinen vaihtoehto, sillä jos kaikki uskoisivat samaan Jumalaan, meillä olisi valmiina yhtenäinen moraali koko maailmalle, ja sekös vasta elämääni helpottaisi.