Kai tämä sitä kolmenkympin kriisiä on.

Olen aivan ihastunut. Ihastunut 17-vuotiaaseen tyttöön nimeltä Suvi. Hain kellarista toisen kansion, jossa on lukion filosofian, historian ja äidinkielen papereitani. Koneella puhtaaksi kirjoitettujen muistiinpanojen (voi kuinka viitseliäs sitä silloin olikaan!) joukossa on iso pino esseitä ja oppimispäiväkirjoja. Kaikki on kirjoitettu likimain virheettömällä, sujuvalla suomenkielellä, ja historian oppimispäiväkirjoihin olen käsin piirtänyt karttoja, Helsingin rakennuksia ja soveltuvia sarjakuvahahmoja - Asterixeista, Valhallasta, Muumeista. Äidinkielen tekstejä olen palstoittanut ja lisännyt niihin kuvioita, jotka saavat ne muistuttamaan merkittävästi Nuori Voima -lehden silloista taittoa (kai se lehti edelleen elossa on... saatiinkohan me ikinä yhtäkään ristikkoa kokonaan tehdyksi?). Papereita on erittäin mukavaa selata, ne ovat kauniita ja selkeitä, ja hauskojakin.

Parasta on kuitenkin itse teksti. Olen todella hämmentynyt. 17-vuotias minä oli paitsi kirjallisesti taitava, myös älykäs, sivistynyt ja aidosti syvällinen. Teräväsanainen mutta ehdottoman lempeä nenäkkyys kuitenkin pelastaa tekstit raskassoutuisuudelta. Luulin olleeni tolkuttoman itsekritiikkini keskelläkin elitistinen, muttei teksteistä sellaista kuvaa välity.

Olen siis tullut sellaiseksi myöhemmin. Olen myös unohtanut todella suuren osan kaikesta siitä, minkä tuolloin tiesin ja ymmärsin. Kun kaiken oppii ja kaiken unohtaa, jäljelle jää sivistys, sanoi ihana historian ja filosofian opettajani lehtori Anteroinen aikoinaan. Allekirjoitan, mutta en silti haluaisi tyytyä siihen, haluaisin kokea taas sen kihelmöivän ilon, jota ajattelu tuotti teini-iän loppupuolella. Koska viimeksi sain filosofisen orgasmin? Siitä on vuosia ja taas vuosia.

Sinä vanhenet kuin hyvä viini. Tietyt kohteliaisuudet jäävät ikuisesti mieleen, ja tämä on yksi parhaita. Senkin sain viisaalta ja loputtoman lempeältä lehtori Anteroiselta, ja vaikka onkin kovin epätodennäköistä että hän tätä ikinä lukee, haluan häntä julkisesti kiittää. Tuolloin olin epäilemättä kuin hyvää nuorta viiniä, notkea, pirskahteleva, kepeä. Millaista se viini on nyt, hiukan toistakymmentä vuotta myöhemmin?

Kunhan se ei koskaan, koskaan muutu etikaksi.