...ja mitä sitten, jos se ei meitä edes liikuta? osa 2: Kierkegaard

Koettakaa jaksaa, näitä on enää kolme. Eivätkä kaksi viimeistä ole yhtä pitkiä kuin tämä... Kierkegaard on aina jostakin syystä kuulunut suosikkeihini, enkä vieläkään pysty määrittelemään miksi. On kohtia, joissa tunnen ymmärtäväni häntä, ja kohtia, joita en todellakaan tajua. Kenties joudun vielä jonakin päivänä lukemaan loppuun asti Päättävän Epätieteellisen Jälkikirjoituksen - joka todella löytyy kaapistani, ostin sen itse joskus teini-iässä heti suomennoksen ilmestyttyä.

Filosofian vallanneen objektiivisen spekuloinnin otsaa kohti rynnäkkökiväärinsä uskalsi nostaa muiden muassa Søren Kierkegaard, jonka mielestä tämä kylmä yleistotuudellisuus teki kuolemattomaksi vain ihmisyyden piittaamatta ihmisestä lainkaan, vaikka filosofian tehtävä olisi nimenomaan kiinnittää yksilö omaan elämäänsä. Hänelle kelpasivat vain subjektiiviset totuudet, sillä hänen olemassaolonsa, eksistenssinsä kannalta oli täysin epäoleellista, mistä maailma on peräisin ja mikä on lyhin tie kahden pisteen välillä.

Mutta mikä sitten varsinaisesti on tämä suurenmoinen olemassaolo, jonka perusteella Kierkegaard julisti objektiivisuuden merkityksettömäksi, haitalliseksikin? Eikö jokainen maailmaan joskus ilmestynyt asia olekaan olemassaoleva? Kierkegaardin mukaan ei. Hänestä mikään, mikä ei tiedosta olemassaoloaan ja jatkuvasti tahdo ja vielä seuraa omaa tahtoaan, ei omaa eksistenssiä. Näin siis olen itsekin yhtä vähän olemassa kuin lapaseni, jos mukaudun ympäristöni tahtoon ja sovinnaisiin rooleihin, ja toisaalta olen kaikkein eniten olemassa silloin, kun teen itsenäisesti jonkin itselleni tärkeän valinnan.

Tiedon lajien jaottelun sijasta Kierkegaard piirtää eteemme ryhmän pieniä janoja, yksinkertaistetun opetuskäytönnön mukaan kolme janaa, joidenkin tutkijoiden päätelmien mukaan jopa 12, mutta kirjassa Enten - Eller hän nimeää selvästi viisi tasoa, tai oikeammin kolme tasoa, joista kaksi on jakautunut kahteen osaan, ja kaksi siirtymäkategoriaa, ja ilmoittaa, että niitä edeten ihmisen pitäisi elää. Mitä korkeammalla tasolla yksilö on, sitä voimakkaampi on hänen eksistenssinsä, hänen tietoisuutensa olemassaolostaan, hänen kykynsä tahtoa ja noudattaa tahtoaan.

Ensimmäisen janan nimi on esteettinen taso, ja sille ovat asettuneet kaikki ne, jotka ruikuttavat kunnes yhteiskunta ojentaa heille kaljapullon ja kaukosäätimen, aivan yhtä hyvin kuin jatkuvasti yhä suurempaa maallisen mammonan tai kunnian määrää kohti kallion läpi porautuvatkin, ne, joita voittajiksi kutsutaan. Sulassa sovussa tällä tasolla majailevat niin narkomaanit, alkoholistit kuin donjuanit kuin mitä suurenmoisimmat taiteilijat ja kaikkien arvostamat tiedemiehet, joten ymmärrettävästi tason sisälläkin on suuria eroja. Niinpä tämä taso onkin jaettu kahteen osaan: välittömään ja tiedostettuun esteettiseen tasoon.

Välittömällä tasolla olevat toki ovat epätoivoisia ja ahdistuneita - Kierkegaardin mukaan jokainen ihminen on, sillä, päinvastoin kuin eläimissä, jotka ovat vain rajallisia, ajallisia, välttämättömyyteen sidottuja olentoja, ihmisessä on myös "jumalallinen", ääretön, ikuinen, vapaa, absoluuttinen puoli, ja näiden kahden puolen sovittamaton ristiriitaisuus aiheuttaa ahdistusta - mutta he eivät ymmärrä sitä, vaan elävät kuin elukat, täydellisesti seuraten hetkellisiä mielihalujansa. Itse asiassa he ovat jopa kaikkia muita epätoivoisempia, koska he eivät edes myönnä sitä vaan yrittävät epätoivoisesti olla olematta oma itsensä.

Jos tällainen "välitön esteetti" sitten huomaakin olevansa epätoivoinen, hän siirtyy saman tason toiselle osalle, "tiedostavaksi esteetiksi". Nimensä mukaisesti hän tiedostaa epätoivoisuutensa, mutta ei yritäkään hallita sitä vaan hautaa sen hillittömään toimintamyrskyyn. Hänen todellisuudentajunsa saattaa helposti hämärtyä, koska hän elää abstraktioiden maailmassa; tämä saattaa johtaa joko aurinkoiseen fantasiamaailmaan tai ihmisen itsensä luomien haamujen pelkoon. Hän näkee elämänsä aivan päinvastaisena verrattuna välittömään esteettiin, koska hänhän kaipaa kaikkea sitä, mikä ei ole missään määrin eläimellistä: äärettömyyttä, ikuista, vapautta... (vrt. Nietzschen yli-ihminen) Mutta pohjimmiltaan hän elää aivan samalla tavalla kuin saman tason edelliselläkin osalla; hän ei edelleenkään uskalla "valita itseään", vaan valitsee jotakin itseänsä parempaa, jota kohti hän lannistumatta kiipeää, ja siinä missä hän ennen himoitsi materiaa tai eläimellisiä nautintoja, hän nyt himoitsee taiteellisia tai tieteellisiä elämyksiä.

Kaikki, jotka mieltävät maailman ikiomaksi paratiisikseen myöntämättä, että paratiisissakin leijona tappaa lampaan, ovat eksyneet esteettiselle tasolle, mutta heilläkin on toivoa, sillä on seuraavakin pieni jana. Sille janalle siirtyminen vaatii hyppyä tuntemattomaan. Tämä hyppy, Kierkegaardin ehkä tunnetuin käsite, on tiedostettu, suuri ratkaisu: yksilön on hypättävä, vaikkei hänellä ole aavistustakaan, mihin hän hypätessään päätyy.

Tähän väliin mahtuu ironia. Nuhdesaarnoilla ja selittelyillä ei ole vaikutusta esteettiin, paitsi ehkä se että hänet saa vihaiseksi, mutta mutta sokraattisella epäsuoralla, ironisella tiedottamisella on mahdollista saada esteetti ymmärtämään, tai hän voi itse ironikkona ymmärtää, että hänen elämänsä on ollut tyhjän päälle kasattua roskaa. Ironia on kuin ohut kallionkieleke, jolla seistessään äkkiä huomaa, että jollei kohta peräänny entiseen (mikä tuskin on kovin miellyttävä vaihtoehto ironikolle) tai hyppää, kallio murtuu alta.

Sen tason, jolle yksilö ensimmäisen varsinaisen hyppynsä tuloksena päätyy, nimi on eettinen taso, ja se taso on todella ikävä paikka. Siinä missä esteettinen yksilö ei valinnut itseään vaan kielsi ahdistuneisuutensa, eettinen yksilö rakentaa olemassaolonsa vastuun, epäonnistumisen, vapautensa menettämisen ja nöyrtymisen pohjalle. Hän on itse ainoa toiminnastaan vastuullinen, mutta iloitsee vastuustaan ja kokee sovinnaiset arvot, kuten onnellisen avioliiton, ahkeran työnteon ja ehdottoman rehellisyyden suurimmiksi hyveiksi. Tässä velvollisuuksien erämaavaelluksessakin on kuitenkin hyvä puolensa; se, että siitä pääsee yhä eteenpäin, ylimmälle tasolle. Tämä siirtyminen ei kuitenkaan tule onnistumisen kautta. Kierkegaardin mukaan yksikään ihminen ei pysty yksin kantamaan kaikkea vastuuta itsestään ja elämään moraalisesti täysin oikein. Päinvastoin, yllyttävä voima on epäonnistuminen, joka johtaa syyllisyydentunteeseen, ja se taas hyppyyn - tai mahdollisesti taantumiseen esteetiksi.

Siirtymäkategoriana toisen ja kolmannen tason välissä on huumori. Ironian ja huumorin ratkaiseva ero on se, että huumori ei lähde tyhjyydestä ja turhuudesta kuten ironia - ironikko nauraa, koska maailma on katoava ja äärellinen, mutta humoristi nauraa, vaikka se on sellainen. Koska humoristi on hyväksynyt ahdistuneisuutensa, hän voi jo iloita maailmasta siitä huolimatta, kun taas ironikon nauru on pohjimmiltaan tuskaista tuskan kieltämistä.

Hyppy viimeiselle tasolle on äärimmäisen vaarallinen hyppy, kuin kallionkielekkeeltä alas juoksemista silmät sidottuna uskoen, että alta juuri sillä hetkellä lentää kotka, jonka selkään putoaa ja pelastuu. Tai, kuten Kierkegaard sen itse sanoo: "olen seitsemänkymmenen tuhannen sylen syvyisten vetten päällä, ja kuitenkin uskon." (Vaikka oikeastaan hänen ehkä olisi pitänyt sanoa "...ja siksi uskon.")

Uskonnollinen taso jaetaan kahteen osaan: yleisuskonnolliseen ja kristilliseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, mitä olisi helppo kuvitella sen tarkoittavan; että ensimmäisellä osalla olisivat muiden uskontojen edustajat ja toisella kristityt. Eivät edes kaikki kristityt ole lainkaan uskonnollisella tasolla, eivät nekään, jotka uskonsa julkisesti tunnustavat; he vain piilottavat esteettisen tai eettisen epätoivonsa Jumalan selän taakse. Jumalan nimen huutamista suureen ääneen ja "sanan levittämistä" Kierkegaard pitää jopa loukkauksena Jumalaa kohtaan; eihän Hän, joka ihmisen loi, voi olla niin heikko että luomansa apua tarvitsisi!

Yleisuskonnollisella tasolla yksilö on vakuuttunut pohjattomasta syyllisyydestään, sillä hänhän ei onnistunut eettisellä tasolla kantamaan vastuutaan. Tämä syyllisyydentunne johtaa itsetutkiskeluun, jonka seurauksena yksilö huomaa, että vaikka hän uskookin Jumalaan, hän ei kuitenkaan heittäydy koko sydämellään armon varaan. Niin tunne kadotuksen varmuudesta vain vahvistuu, ja uskova saattaa tuntea tarvetta hyppyyn...

...joka johtaa paradoksin varassa roikkumiseen. Tämä paradoksi on kristinusko, ja se on ikuisesti selittämätön. Selittämättömyys on välttämätöntä; kukaan, joka tietää, ei usko. Vai kuinka moni on löytänyt elämäänsä yhtä suurenmoisen tukipuun yleisesti tunnustetuista tosiasioista, sellaisista kuin 3+6=9, kuin Kierkegaard ja monet muutkin Jumalasta? Nimenomaan epävarmuus, subjektiivisuus, on uskon voima.

Kierkegaardin kotkaksi siis osoittautui Jumala. Uskonsa avulla hän rakensi itselleen uuden paratiisin, ei samanlaista rehottavaa sademetsää kuin esteettisen tason ihminen, vaan ahdistuksensa perustalle kuin kompostin jäänteille kasvavan ruusutarhan - piikkeineen kaikkineen, mutta paratiisin kuitenkin.